Ja joulu tulee

Täkäläisen kerrostalon parvekkeella on jo toista kuukautta seissyt sinistä, vihreää ja punaista valoa hohtava joulukuusi. Yhdysvalloissa Valkoisen talon henkilökuntaa puolestaan ilahduttaa punaisin koristein täyteen ahdettu kuusi – tai sitten vain saa näkemään punaista.

Tove Jansson kertoo iki-ihanassa Kuusi-tarinassaan siitä, miten talviunilta herätetyt muumipeikot kohtaavat tuntemattoman joulun. Joulu kuulostaa joltain vaaralliselta, jolta voi suojautua hankkimalla kuusen ja pukemalla se, mutta mihin? Lopulta kaikki ripustivat puun oksille kauneinta mitä tiesivät lepyttääkseen talven käsittämättömiä voimia.

– Mutta latvassa pitäisi olla suuri tähti, tuumi nyytin eno. – Oletko sinä sitä mieltä, sanoi nyyti ja katseli mietteliäänä Muumimamman punaista silkkiruusua. Onko siinä paljonkaan eroa, jos ajatus on oikea?

– Meidän olisi pitänyt hankkia tähtikin, kuiskasi Muumipeikon äiti. Mutta sehän on mahdotonta! He katsoivat taivaalle, joka oli täynnä tähtiä, niitä oli tuhat kertaa enemmän kuin kesällä. Ja suurin niistä riippui suoraan heidän kuusensa latvan yläpuolella.

Runoilija Pertti Niemiseltä tilattiin vuosia sitten radioon joulutervehdys. Keskellä talvea, jouluna -nimisessä runossa hän kuvaa muun muassa tunnelmiaan iltakävelyllä ja näkee samoin silmin kuin Muumimamma:

Tullessa katselin myös tien vierustan kuusia, korkeita

ja kapeita, mustia mustaa taivasta vasten,

jokaisen latvassa tähti, oksilla tähtiä, oksien lomissa tähtiä:

ajattelin että siinä on joulukuusia, sopusuhtaisia

todella eläviä kuusia

pimeässä niin kuin kaikki joulukuuset

jo kahdentuhannen vuoden ajan, keskellä pimeintä aikaa,

keskellä talvea, keskellä pimeintä aikaa.

Ja joulu tulee.

Valinnanvapaus kirjastossa

Kirjan (tai elokuvan) saamat ylistävät arviot ovat tekijälle mannaa. Muihin ne voivat vaikuttaa myös päinvastoin. Lukijana (tai katsojana) usein tavalla tai toisella pettyy liian suuriin ennakko-odotuksiin. Olihan se hyvä, mutta oliko niin hyvä? Pettymyksiltä kenties säästyisi välttämällä arvioita.

Onneksi uutuuskirjan saamat kehut ennättää monesti melkein unohtaa siihen mennessä, kun sen saa kirjastosta. Siinä vaiheessa muistaa enää, että tästä teoksesta on puhuttu.

Suosin kirjastoa, koska se kirjatarjonnallaan antaa mahdollisuuden lukuisiin toissijaisiin kokemuksiin, jotka muuten jäisivät kokematta. Valintaperusteeksi käy mikä vain ulkoasusta aiheeseen. Pätkälukemista karttaville kirjan paksuus merkitsee pitkää lukunautintoa, joitakin se taas hirvittää. Joku valitsee kirjan kauniin kannen takia ajatellen, että sisällönkin täytyy siksi olla ilo silmälle ja mielelle. Tekijän nimi on monelle takuu teoksen laadusta, toisia kiinnostavat vain tietokirjat faktoineen.

Vaikka usein tulee poimittua kirja Näitä suosittelemme -hyllystä, myös silloin jokin oma sisäinen vaikutin ohjaa valintaa. Aina ilahduttaa, jos tekstistä nousee vaikka vain yksi mieltä inspiroiva lause.

Tove Jansson on jälleen ajankohtainen, ja vuonna 1972 ilmestyneestä Kesäkirjasta (WSOY) on otettu 2 000 kappaleen uusi painos. Esimerkiksi ohuista kirjoista tai saarielämästä pitävä voisi valita sen. 

Saaressa kesäänsä viettävät pikkutyttö Sophia, isoäiti sekä tytön isä. Enimmäkseen isä työskentelee ja nuorin ja vanhin pitävät seuraa toisilleen. Välillä sattuu myös ristiriitoja. Silloin isän rakastamasta vanhasta, kankeasta huovasta tehdystä kotitakista tulee isoäitiä ymmärtäväisempi kuuntelija. 

”Sinä kesänä, jolloin Sophialle tuli uusi uhmaikä, oli sateiset ja kylmät ilmat ja kovin vaivalloista olla onneton taivasalla. Siksi Sophia haki yksinäisyytensä ullakolta. Hän meni pahvilaatikkoon istumaan ja katseli kotitakkia, hän lausui kamalia ja musertavia asioita ja kotitakin oli hyvin vaikea sanoa vastaan."

Täydellisen lauseen kuolema. Valitsin kyseisen kirjan (Like 2016) kirjastosta ainoastaan nimen perusteella, sillä sen virolainen tekijä Rein Raudista ei ole ennestään tuttu. Toisaalta tarpeeksi hyvä syy jättää kirja lukematta olisi pelkästään ruma, neuvostoajan ankeutta huokuva etukansi. Nimen ohella kiinnosti tietää, mihin viittaa takakannen sitaatti ”Kaikki tiesivät siihen aikaan, mitä tarkoitti, kun televisiossa esitettiin yhtä soittoa Joutsenlampea…”. 

Sen sijaan englantilaisen Chris Cleaven romaania Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus 2016) en todellakaan valinnut nimen takia, vaan hänen aiemman teoksensa Little Been tarinan vuoksi. Sen perusteella uusi kirja antaisi enemmän kuin hömpältä kuulostava nimensä antaa ymmärtää. Kirjassa eletään sota-aikaa pääasiassa 1940-luvun alun Lontoossa. 

Tarinassa mainitaan vain ohimennen ulkomailla haavoittunut sotilas, joka lähetetään kotimatkalle lentokonekuljetuksessa. ”Postisäkkien suloisessa säkkikankaan hajussa hän ymmärsi kuolevansa, ja häntä ilahdutti ajatella, että hänen seuranaan oli niin paljon kotiin matkaavia lempeitä sanoja.” Romaani kannatti lukea ihan vain tämän virkkeen takia. 

Toisinaan on kiinnostavaa lukea jonkun toisen suuresta intohimosta, kuten esimerkiksi Rakkaudesta polkupyörään (Atena 2012). Kirjoittajalla Robert Pennillä oli jo erilaisia pyöriä vaikka toisille jakaa, mutta hänen oli saatava täydellinen. Mittatilaustyönä tehtyjä pyörän osia kootessaan hän matkasi Italiaan, Saksaan, Britanniaan ja aina Yhdysvaltoihin asti. Täydellisen esineen tavoittelu vaati täydellistä paneutumista. Ja hieman rahallista satsausta. 

Sukulaista miellytti Jörn Donnerin kirja Miksi olen (Otava 1998), niinpä se pääsi lukulistalle. Siihen aikaan, kun vielä kirjoitettiin käsin oikeita kirjeitä, 14-vuotiaskin saattoi lähestyä toisaalla olevaa äitiään näin: ”Sää ja minä voimme erinomaisesti, sää voisi ehkä olla vähän parempi, mutta minä tuskin.   – Miten te itse voitte kiinnostaisi minua mutta toivon joka tapauksessa että hyvinvointinne on runsasta.” 

Ja niin edelleen.