Teot itävät

Rikostutkinnassa on tärkeää, että näkee asiat ensin läheltä ja sitten kaukaa. Ensin on oltava sammakko, sitten lintu.

Juuri lukemassani romaanissa päähenkilö, rikoskomisario, mietiskelee työtään ja käy keskusteluja pidätettyjen kanssa. Myös sellaiset, joiden mielessä rikoksen tekeminen vasta kummittelee, tuntevat tarvetta avautua juuri hänelle. Liian läheltä nähtynä asioita voi olla vaikea ottaa tarpeeksi vakavasti ennen kuin on jo liian myöhäistä. Kauempaa katsoen ymmärtää kokonaiskuvan.

Teot itävät.

Todellisessa elämässä ihminen on usein esimerkkinä toisille, niin pahassa kuin hyvässä. Kukaan ei synny kiusaajana, kiduttajana tai tappajana. Kun sitten syystä tai toisesta joku päätyy julmaan tekoon, aina joku toinen jossain haluaa jäljitellä. Ajetaan väkijoukkoon, hyökätään muiden kimppuun, räjäytetään pommi.

Onneksi ihmisissä vaikuttaa yhä myös tahto tehdä hyvää. Yhdenkin esimerkki voi synnyttää ketjun. Jonkun on aina oltava se ensimmäinen, joka lähtee apuun, kun tuntematon eksyy metsään tai joutuu onnettomuuteen. Kun naapurin talo ja omaisuus häviää savuna ilmaan, aina löytyy se joku, jonka esimerkki innostaa muitakin lahjoittamaan tarpeellista. 

Apua toivoo myös jokainen, joka makaa maassa sairauskohtauksen saaneena tai puukotettuna. Ei sitä, että tulee ikuistetuksi sivustakatsojan puhelimeen ja sitä kautta tuhansien nähtäville.

Kysymysmerkki on ylösalaisin käännetty ongenkoukku, jolla pyydetään vastauksia.

Kun jotain ikävää tapahtuu, toisilla tuntuu olevan heti valmiit vastaukset. Ollapa niin viisas! Tietämättömän pitää kysyä ja ottaa selvää.

On lohdullista, että meitä on nuotin vieressä kaksi.

Takaisin romaaniin: Rikoskomisario ei aina jaksaisi pohtia rikoksia ja niitä tehneiden motiiveja. Hän onkin työn vastapainoksi ryhtynyt harrastamaan kuorolaulua, taidoista riippumatta. Komisarion harmiksi vastapaino ei kuitenkaan toimi aivan odotusten mukaisesti.

Otsikko ja kaikki muut sitaatit ovat peräisin Kari Hotakaisen kirjasta Henkireikä (Siltala 2015).

Kaiken takana on nainen

Viime viikolla lehtikolumni ja televisiodokumentti näyttivät kaksi täysin erilaista kuvaa naisen elämästä. Laura Honkasalon kirjoitus Kuka pilasi feminismin? Anna-lehdessä 16.3. oli toinen, toinen Stacey Dooleyn dokumentti Naisten helvetti TV2:ssa 15.3.

Honkasalo sanoo olleensa feministi 12-vuotiaasta. Meneillään oleva feminismin neljäs aalto on kuitenkin saanut hänet tuntemaan itsensä vääränlaiseksi siihen joukkoon. Nyt naiset kiistelevät keskenään asioista tavoilla, jotka saavat Honkasalon toteamaan: ”Miten helppoa olikaan olla feministi silloin, kun väännettiin naisten oikeudesta suorittaa yliopistotutkinto!”

Niinhän se aina menee, että kun suurissa linjoissa on päästy tavoitteeseen, aletaan keskittyä yhä vähäisempiin yksityiskohtiin.

Dokumentti puolestaan osoitti, että naisten asema Hondurasissa on karmea, vastakkaista äärilaitaa kolumnin kuvaamalle feminismille. Ohjelmatietojen mukaan Honduras kuuluu naisten kannalta maailman vaarallisimpiin (sotaa käymättömiin) maihin.

Muuhun tulokseen ei voi tullakaan, jos peräti 95–97 % naisiin kohdistuvista rikoksista jää rankaisematta tai niistä saa vain lievän rangaistuksen. Kyse ei ole mistään pikkurikoksista vaan tapoista ja murhista. Ohjelmaa tehdessään Dooley saa tietää, että 4 kuukauden sisällä on tehty 865. naismurha. Se on 16. murha hänen lyhyen käyntinsä aikana.

Järkyttävälle ilmiölle onkin annettu nimitys femicide, joka mukailee tappoa tai murhaa merkitsevää homicide-termiä. (Mirror 26.10.2015)

Marraskuussa 2014 tällaisen teon uhriksi joutuivat myös silloinen Miss Honduras ja hänen sisarensa. Syynä oli mustasukkaisuus, kuten monissa vastaavissa tapauksissa. Sisaren poikaystävä teki rikoksensa juhlissa, mutta silminnäkijät vaikenivat pelastaakseen oman nahkansa.

Väkivallasta hengissä selvinneelle mutta molemmat jalkansa osittain menettäneelle naiselle ei myöskään annettu suuria toiveita rikoksen tehneen miehensä tuomitsemisesta. Uhrien tilannetta pahentaa usein se, ettei heillä ole varaa palkata kunnon asianajajaa.

Dooley vieraili vankilassa, jossa mies toisensa perään julisti syyttömyyttään – heidän mielestään nainen itse, siis uhri, oli syypää tapahtuneeseen.

Asiallista tai ei tutkivalle toimittajalle, kolmikymppinen Dooley ei ohjelman lopussa pysty pidättelemään kyyneliä. Miltä tuntuisi asua maassa, jossa nainen herää joka aamu peläten joutuvansa raiskauksen, murhan tai muun väkivallan uhriksi?

Vielä on tässä maailmassa tasa-arvon eteen todella paljon tehtävää.