Rikostutkinnassa on
tärkeää, että näkee asiat ensin läheltä ja sitten kaukaa. Ensin on oltava
sammakko, sitten lintu.
Juuri lukemassani romaanissa päähenkilö, rikoskomisario,
mietiskelee työtään ja käy keskusteluja pidätettyjen kanssa. Myös sellaiset,
joiden mielessä rikoksen tekeminen vasta kummittelee, tuntevat tarvetta avautua
juuri hänelle. Liian läheltä nähtynä asioita voi olla vaikea ottaa tarpeeksi
vakavasti ennen kuin on jo liian myöhäistä. Kauempaa katsoen ymmärtää
kokonaiskuvan.
Teot itävät.
Todellisessa elämässä ihminen on usein esimerkkinä toisille,
niin pahassa kuin hyvässä. Kukaan ei synny kiusaajana, kiduttajana tai
tappajana. Kun sitten syystä tai toisesta joku päätyy julmaan tekoon, aina joku
toinen jossain haluaa jäljitellä. Ajetaan väkijoukkoon, hyökätään muiden kimppuun, räjäytetään pommi.
Onneksi ihmisissä vaikuttaa yhä myös tahto tehdä hyvää. Yhdenkin
esimerkki voi synnyttää ketjun. Jonkun on aina oltava se ensimmäinen, joka lähtee apuun, kun tuntematon eksyy
metsään tai joutuu onnettomuuteen. Kun naapurin talo ja omaisuus häviää savuna
ilmaan, aina löytyy se joku, jonka esimerkki innostaa muitakin lahjoittamaan tarpeellista.
Apua toivoo myös jokainen,
joka makaa maassa sairauskohtauksen saaneena tai puukotettuna. Ei sitä, että
tulee ikuistetuksi sivustakatsojan puhelimeen ja sitä kautta tuhansien nähtäville.
Kysymysmerkki on
ylösalaisin käännetty ongenkoukku, jolla pyydetään vastauksia.
Kun jotain ikävää tapahtuu, toisilla tuntuu olevan heti
valmiit vastaukset. Ollapa niin viisas! Tietämättömän pitää kysyä ja ottaa
selvää.
On lohdullista, että
meitä on nuotin vieressä kaksi.
Takaisin romaaniin: Rikoskomisario ei aina jaksaisi pohtia
rikoksia ja niitä tehneiden motiiveja. Hän onkin työn vastapainoksi ryhtynyt
harrastamaan kuorolaulua, taidoista riippumatta. Komisarion harmiksi vastapaino ei kuitenkaan toimi aivan
odotusten mukaisesti.
