Pieni ja suuri maailma kuulokuvina

Omiin tapoihin ei kuulu kuuntelemalla kuunnella musiikkia vaan ottaa annettuna se, mitä sattuu radiosta vakituisesti valitulta kanavalta puheen välissä tulemaan. Toiset taas ovat mieltyneet esimerkiksi pelkästään poptähtien musiikkivideoihin. Satunnaista tai yksipuolista musiikkimakuaan voi laajentaa ikään kuin salakavalasti tai voisiko sanoa toissijaisesti, jos katsoo televisiota ja hallitsevana aistina on kuulon sijasta näköaisti.

Jos seuraa Ylen ohjelmia, huomaa toisinaan, että niiden väliin jää ylimääräistä aikaa, jota ei aina täytetäkään tulevien ohjelmien mainoksilla, vaan ruutuun levittäytyy muutamaksi minuutiksi Pieni suuri maailma (Little Big World). Nopeutetulle, kaukaa kuvatulle kaupunkinäkymälle ja ihmisten hyörinälle antaa lisätempoa taustalla soiva klassinen musiikkikappale. Ei tarvitse olla klassisen tuntija, sillä pienoismaailmaan on yleensä valittu tekijöidensä kuuluisimpia, helposti tunnistettavia teoksia. Ihastuttava, maistuva välipala.

Vuosia sitten esitettiin ranskalais-sveitsiläis-italialais-brittiläisenä yhteistuotantona valmistunut todellista pienoismaailmaa kuvaava luontoelokuva Microcosmos (1996). Siinä kuva ja klassinen musiikki yhdistyvät monin tavoin päinvastaisesti kuin edellisessä: pienistä pienimpiä eläjiä on ollut pakko kuvata läheltä ja nopealiikkeisimpiä toisinaan myös hidastetusti.

Mielikuviin pyrkii (joskin tiedollisesti hieman hatarasti) valtavan pitkä, jopa kymmenien metrien pituinen karvaisten toukkien kiemurteleva jono, takana tuleva kiinni edellä menevässä. Toinen muistikuva on toisiinsa kietoutuneesta etanaparista kauniin aarian soidessa. Kolmannessa dramaattisen musiikin säestämänä vedestä nousee ”jokin” aavemaisen hitaasti täyteen pituuteensa ällistyneen katsojan silmien eteen.

Microcosmoksessa puhetta ja selityksiä ei todellakaan kaivannut, kuva ja musiikki veivät täysin mukanaan.

Pienestä on aika siirtyä suureen maailmaan. Äskettäin esitetyssä australialaisessa Mountain-dokumenttielokuvassa (2017) liikutaan nimensä mukaisesti vuorilla, niiden juurella, rinteillä, huipulla ja myös välissä, kuten muuan nuorallakävelijä. Toiset tahtovat valloittaa Mount Everestin vaikka sitten vaarallisesti jonottamalla (aivan kuin siellä ei jo muutenkin olisi tarpeeksi vaarallista), toiset laskevat jyrkkiä rinteitä suksilla tai pyörällä.

Ihmiset tulevat ja menevät, mutta vuoret pysyvät paikallaan siinä, mihin ne miljoonia vuosia sitten kohosivat. Niiden jylhyys vetää hiljaiseksi. Korkean paikan kammoiselle ylhäältä kuvatut näkymät tuntuvat pyörrytyksenä vatsassa asti.

Moderniin, vaaroja etsivään elämäntapaan yhdistetty klassinen musiikki milloin rauhoittaa, milloin korostaa äärimmäisiä tilanteita. Ympäröivää luontoa ylistää ainakin Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa.

Mountain-dokumentissa sanattoman musiikin katkaisee välillä näyttelijä Willem Dafoen rauhallisen pohdiskeleva puhe. Rytmitys toimii ja mieleen hiipii seesteinen tunnelma. Jos herkille virittyneet aistit sen sijaan kesken kaiken katkaisisi räikyvä ja ärsyttävä mainos, samaan tunnelmaan ei olisi enää paluuta.

Joten kun kyllästyy päivittäin kuuntelemaan samaa kevyttä radion tarjoamalta soittolistalta, ei tarvittaisi kuin pieni kädenliike, että totuttu kuuntelukanava vaihtuisi vaihteeksi klassisen musiikin puolelle.

Sisu pussista

Meneillään olevaa eristysaikaa elettäessä jokainen joutunee kohtaamaan henkisen kestokykynsä rajat. Joillakin on seuraa, toisilla ei. Epäilemättä tästäkin, kuten lukuisista muista koronapandemia-aiheista, saadaan myöhemmin tutkittua tietoa.

Lienee ollut tahaton sattuma, että vuonna 2013 sai ensi-iltansa ainakin kolme elokuvaa, joissa yksi ainoa näyttelijä ottaa niin sanotusti koko lavan haltuunsa. ”Lavana” näissä elokuvissa on auto, purjevene ja avaruus. Pääosan esittäjä saa sekä loistaa että selviytyä yksin ilman kenenkään toisen fyysistä läsnäoloa.

Huvittavaa kyllä, vain yhden näyttelijän elokuvaa saattaa silti olla tavalla tai toisella tekemässä satoja ihmisiä.

Elokuvassa Locke englantilaisnäyttelijä Tom Hardy (Ivan Locke) ajaa autollaan Birminghamista Lontooseen ja puhuu koko ajan puhelimessa. Hän on puhelinyhteydessä yhteensä 36 kertaa eri ihmisten kanssa. (Tässä tapauksessa ainakin katsojan henkinen kestävyys joutuu koetukselle.) Sinänsä yksitoikkoisen matkakuvauksen aikana Ivan Locken elämä muuttuu monin tavoin. Paradoksaalisesti Locke sopii sosiaaliselle luonteelle, joka ei kerta kaikkiaan pysty olemaan ilman toisten ihmisten seuraa.

Meritähtenä elokuvassa All is Lost loistaa amerikkalainen Robert Redford (”Our man”). Yksin selviytymisen kuvaus on varsinainen henkinen ja fyysinen voimainponnistus meren armoilla. Näyttelijä oli tosielämässä purjehtinut jo pitkälti yli 70 ikävuoden rajan. Jos on luonteeltaan sinnikäs selviytyjä, All is Lost antaa valkokankaalla hyvän vastuksen. Itse asiassa se on nimeään myöten  kuvaava vastine maailmassa vallitsevalle nykytilanteelle.

Toisin kuin maalla ja merellä avaruudessa tuikkii aluksi kaksi ihmisen muotoista tähteä, Gravityn amerikkalaisnäyttelijät Sandra Bullock (Ryan Stone) ja George Clooney (Matt Kowalsky). Sitten Kowalsky leijailee tyhjyyteen antaakseen edes Stonelle mahdollisuuden päästä takaisin maan pinnalle. Vaikka Stone huomaa olevansa kaiken keskellä täydellisen yksin, hänen selviytymiskamppailunsa äärimmäisissä oloissa edustaa samalla vahvaa naista, joka löytää tiensä ulos mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta.

Vaikkei olisikaan luonnostaan sitkeä ja vahva, erityistilanteessa jokainen voi löytää itsestään odottamattomia voimia. Sisua pussista.

Mustaa nahkaa

Kirjan lukemiseen ja varsinkin sen lainaamiseen pitää nykyään olla painava syy. Sellaisen vaikutelman usein saa, sillä lukeminen ei ole enää luonnollinen vaihtoehto ajanvietteeksi.

Jos kuitenkin syyksi riittää vaikka takakannen pari lausetta, ei juonenkulusta vaan kirjasta sinänsä, niin itseään voi onnitella niin kuin tässä tapauksessa: ”Jotkin romaanit kertovat upean tarinan, toiset taas muuttavat tapasi katsoa maailmaa. Kotiinpalaajat onnistuu tekemään molemmat.” (The Guardian)

Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajissa (2013) nuori nainen Ifemelu lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja nuori mies Obinze kokeilemaan onneaan Englantiin. Myöhemmin Ifemelu alkaa kirjoittaa blogia Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi).

”Amerikassa heimokulttuuri elää ja voi hyvin. Siinä on neljä alalajia – luokka, ideologia, alue ja rotu”, kirjoittaa Ifemelu. Luokka: rikas ja köyhä väki. Ideologia: liberaalit ja konservatiivit. Alue: pohjoinen ja etelä. Rotu (nykyisin käytetään mieluummin termiä etniset ryhmät): laaja käsite, jossa ylimpänä ”rotutikkailla” ovat anglosaksiprotestanttiset valkoihoiset, hieman alempana esimerkiksi valkoihoiset juutalaiset ja kaikkein alimpina moniportaisilla tikkailla tietenkin mustat.

Esimerkiksi sivuhenkilö Shanin mielestä afrikkalainen musta, kuten Ifemelu, ei voi oikeasti tuntea nahoissaan, miltä tuntuu olla afromerikkalainen musta: ulkopuolisena se on hänelle vierasta ja outoa, ja siksi hän voi vapaammin esittää mielipiteitään.

Yliopiston mustan professorin mielestä vain valkoinen voi kysyä, miksi aina pitää puhua rodusta – eikö voitaisi olla vain ihmisiä.

Jos mustaihoinen menestyy ja rikastuu, häntä aletaan kohdella toisin. ”Oprah voi mennä paikkoihin, joissa mustia inhotaan, eikä hänellä ole mitään hätää. Obamakaan ei silloin enää ole musta, hän on vain Obama”, toteaa puolestaan sivuhenkilö Grace ennen Barack Obaman valintaa presidentiksi.

Ifemelun ystävän ystävä kirjoittaa kirjaa nimellä Kuinka matkustaa, jos on musta ja tarkoittaa tunnistettavasti mustaa. Tunnistettavasti musta on siis eri asia kuin se, joka näyttää esimerkiksi puertoricolaiselta tai brasilialaiselta.

”Opaskirjoissa kerrotaan, mitä missäkin maassa on odotettavissa, jos on homo tai nainen. Hitto vie, sama tieto pitäisi olla saatavilla niille, jotka ovat selvästi mustia.” Tämä tuo mieleen elokuvan Green Book (koko nimeltään The Negro Motorist Green Book), joka vuosina 1936–1966 opasti mustia matkailijoita käyttämään heille tarkoitettuja palveluja. Mahtoiko ystävän ystävä tietää, että sellainen kirja on jo ollut olemassa? Sitä tuskin enää kaivataan takaisin.

Tänä vuonna parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saaneessa tarinassa musta pianisti Don Shirley tekee konserttikiertueen etelävaltioihin ja palkkaa autonkuljettajakseen ja turvamiehekseen valkoisen miehen Tony Vallelongan. Shirleyn saama kohtelu on suorastaan absurdia: loistavana pianistina hän vetää salit täyteen musiikinnälkäisiä kuulijoita, mutta niiden ulkopuolella hänet ohjataan kohteliaasti hymyillen pihan perälle.

Musta on hyvin monen lempiväri vaikkapa pukeutumisessa ja automerkeissä. Vaate on helppo riisua. Ihonväriä ei, ja silloin lempiväristä tuleekin mustavalkoisen ajattelun jakolinja.


Kiitos kirjasta.