sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Mustaa nahkaa


Kirjan lukemiseen ja varsinkin sen lainaamiseen pitää nykyään olla painava syy. Sellaisen vaikutelman usein saa, sillä lukeminen ei ole enää luonnollinen vaihtoehto ajanvietteeksi.

Jos kuitenkin syyksi riittää vaikka takakannen pari lausetta, ei juonenkulusta vaan kirjasta sinänsä, niin itseään voi onnitella niin kuin tässä tapauksessa: ”Jotkin romaanit kertovat upean tarinan, toiset taas muuttavat tapasi katsoa maailmaa. Kotiinpalaajat onnistuu tekemään molemmat.” (The Guardian)

Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajissa (2013) nuori nainen Ifemelu lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja nuori mies Obinze kokeilemaan onneaan Englantiin. Myöhemmin Ifemelu alkaa kirjoittaa blogia Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi).

”Amerikassa heimokulttuuri elää ja voi hyvin. Siinä on neljä alalajia – luokka, ideologia, alue ja rotu”, kirjoittaa Ifemelu. Luokka: rikas ja köyhä väki. Ideologia: liberaalit ja konservatiivit. Alue: pohjoinen ja etelä. Rotu (nykyisin käytetään mieluummin termiä etniset ryhmät): laaja käsite, jossa ylimpänä ”rotutikkailla” ovat anglosaksiprotestanttiset valkoihoiset, hieman alempana esimerkiksi valkoihoiset juutalaiset ja kaikkein alimpina moniportaisilla tikkailla tietenkin mustat.

Esimerkiksi sivuhenkilö Shanin mielestä afrikkalainen musta, kuten Ifemelu, ei voi oikeasti tuntea nahoissaan, miltä tuntuu olla afromerikkalainen musta: ulkopuolisena se on hänelle vierasta ja outoa, ja siksi hän voi vapaammin esittää mielipiteitään.

Yliopiston mustan professorin mielestä vain valkoinen voi kysyä, miksi aina pitää puhua rodusta – eikö voitaisi olla vain ihmisiä.

Jos mustaihoinen menestyy ja rikastuu, häntä aletaan kohdella toisin. ”Oprah voi mennä paikkoihin, joissa mustia inhotaan, eikä hänellä ole mitään hätää. Obamakaan ei silloin enää ole musta, hän on vain Obama”, toteaa puolestaan sivuhenkilö Grace ennen Barack Obaman valintaa presidentiksi.

Ifemelun ystävän ystävä kirjoittaa kirjaa nimellä Kuinka matkustaa, jos on musta ja tarkoittaa tunnistettavasti mustaa. Tunnistettavasti musta on siis eri asia kuin se, joka näyttää esimerkiksi puertoricolaiselta tai brasilialaiselta.

”Opaskirjoissa kerrotaan, mitä missäkin maassa on odotettavissa, jos on homo tai nainen. Hitto vie, sama tieto pitäisi olla saatavilla niille, jotka ovat selvästi mustia.” Tämä tuo mieleen elokuvan Green Book (koko nimeltään The Negro Motorist Green Book), joka vuosina 1936–1966 opasti mustia matkailijoita käyttämään heille tarkoitettuja palveluja. Mahtoiko ystävän ystävä tietää, että sellainen kirja on jo ollut olemassa? Sitä tuskin enää kaivataan takaisin.

Tänä vuonna parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saaneessa tarinassa musta pianisti Don Shirley tekee konserttikiertueen etelävaltioihin ja palkkaa autonkuljettajakseen ja turvamiehekseen valkoisen miehen Tony Vallelongan. Shirleyn saama kohtelu on suorastaan absurdia: loistavana pianistina hän vetää salit täyteen musiikinnälkäisiä kuulijoita, mutta niiden ulkopuolella hänet ohjataan kohteliaasti hymyillen pihan perälle.

Musta on hyvin monen lempiväri vaikkapa pukeutumisessa ja automerkeissä. Vaate on helppo riisua. Ihonväriä ei, ja silloin lempiväristä tuleekin mustavalkoisen ajattelun jakolinja.


Kiitos kirjasta.