Äkkiseltään voisi veikata, että yhdeksän kymmenestä meistä
ihmisistä on miksi-ihmisiä.
Esimerkiksi kun tapahtuu jotain ikävää, yleensä ensimmäiseksi kysytään miksi. Varsinkin: miksi tämä tapahtui
juuri minulle?
Robert Kennedy,
Yhdysvaltain entinen oikeusministeri, on pohtinut myös kääntöpuolta
siteeratessaan kirjailija George Bernard Shaw’ta: ”Toiset näkevät sen,
mitä on, ja kysyvät: Miksi? Minä unelmoin siitä, mitä ei ole, ja kysyn: Miksi
ei?”
Miksi vaatii vastausta,
selitystä, perusteluja. Miksi ei
näkee yllättäviä mahdollisuuksia ja tarttuu luovasti toimeen siinä, missä miksi pysähtyy vatvomaan esteitä tai
vähintään hidasteita. Miksi on
puhetta, miksi ei tekoja.
Aiemmin esimerkiksi ilmastonmuutosta käsiteltäessä kerrottiin
enemmän sen syistä ja ennusteltiin tulevaa. Kun viimeisen varoituksen antanut
ilmastoraportti lokakuussa 2018 julkistettiin, eri puolilla maailmaa herättiin
lopulta ymmärtämään, että nyt eivät puheet enää auta, on nopeasti siirryttävä todellisiin
tekoihin.
Ensi syyskuussa YK:n pääsihteeri António Guterresin on tarkoitus saada valtiojohtajat koolle New
Yorkiin ilmastohuippukokoukseen. Hänellä on ennen muuta yksi toive: ”Älkää
tulko puheen kanssa, tulkaa suunnitelman kanssa.”
Voiko sellaisen suunnitelman lähtökohta olla mikään muu kuin
yli totunnaisuuksien kurkottava miksi ei?
