Kesäinen Hietaniemen hautausmaa oli nähtävä. Edellinen käynti
siellä jäi pelkäksi pikapyrähdykseksi bussilipun vaihtoajan rajoissa.
Hietaniemen hautausmaan perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 190 vuotta. Nykyisin sen paikkaa tuskin annettaisiin kuolleiden käyttöön. Toisaalta tuskin kukaan kehtaisi ehdottaa sen ajamista maan tasalle asunto- tai liiketilarakentamisen tieltä. Voiko sellainen hautausmaan hävittäminen olla edes mahdollista, en tiedä. Onko vainajilla oikeuksia?
Seurana ollut ystävä sai moneen kertaan kuulla huokauksen, miten hieno paikka hautausmaa onkaan. Puiden seassa kohoavine monimuotoisine hautakivineen se näytti suorastaan elävältä, ei miltään kulmikkaalta laatikkovarastolta.
Ensin oli löydettävä Helene Schjerfbeckin viimeinen leposija, sen jälkeen kivistä osui silmiin moni muu tunnettu tuttu nimi, osin lähimenneisyydestä, osin jostain kauempaa historian lehdeltä.
Parin tunnin kävelykierros ei tälläkään kertaa vielä riittänyt.
Vaikka Hietaniemi onkin suosittu käyntikohde, siellä onneksi ei silti tarvinnut kartella ihmisjoukkoja, päinvastoin. Sitä voi täysin syystä nimittää rauhan tyyssijaksi.
Tai kuten joskus lukemassani lasten suusta -jutussa: Päiväkotilaiset oli viety tutustumaan hautausmaalle, ja yhden lapsen vanhempi oli myöhemmin kysellyt, millaista oli ollut. Lapsi vastasi, että hiljaistahan siellä oli, vain pari ihmistä oli noussut haravoimaan.
Toisena käyntikohteena oli uusi monitoimitalo, jota jostain kumman syystä kutsutaan kirjastoksi. Siitäkin on kuuleman mukaan tullut suosittu kohde, ja miksipä ei, jos tällaiset ”yhteiset olohuoneet” vetävät puoleensa. Itse en käy kirjastossa sen takia.
Korviin koskee, kun ympärillä puhutaan kirjoista kuin hankalastakin ongelmajätteestä: Miten niistä helpoiten pääsee eroon? Miten ne voisi hävittää?
Siksi onkin varsin kiintoisaa – joskaan ei lainkaan miellyttävää – miettiä, että jos yleinen kirjasto e-kirjoineen on lähitulevaisuudessa pelkkä internetosoite, tuleeko Oodistakin nimellisesti ongelmajätelaitos?
Hietaniemen hautausmaan perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 190 vuotta. Nykyisin sen paikkaa tuskin annettaisiin kuolleiden käyttöön. Toisaalta tuskin kukaan kehtaisi ehdottaa sen ajamista maan tasalle asunto- tai liiketilarakentamisen tieltä. Voiko sellainen hautausmaan hävittäminen olla edes mahdollista, en tiedä. Onko vainajilla oikeuksia?
Seurana ollut ystävä sai moneen kertaan kuulla huokauksen, miten hieno paikka hautausmaa onkaan. Puiden seassa kohoavine monimuotoisine hautakivineen se näytti suorastaan elävältä, ei miltään kulmikkaalta laatikkovarastolta.
Ensin oli löydettävä Helene Schjerfbeckin viimeinen leposija, sen jälkeen kivistä osui silmiin moni muu tunnettu tuttu nimi, osin lähimenneisyydestä, osin jostain kauempaa historian lehdeltä.
Parin tunnin kävelykierros ei tälläkään kertaa vielä riittänyt.
Vaikka Hietaniemi onkin suosittu käyntikohde, siellä onneksi ei silti tarvinnut kartella ihmisjoukkoja, päinvastoin. Sitä voi täysin syystä nimittää rauhan tyyssijaksi.
Tai kuten joskus lukemassani lasten suusta -jutussa: Päiväkotilaiset oli viety tutustumaan hautausmaalle, ja yhden lapsen vanhempi oli myöhemmin kysellyt, millaista oli ollut. Lapsi vastasi, että hiljaistahan siellä oli, vain pari ihmistä oli noussut haravoimaan.
Toisena käyntikohteena oli uusi monitoimitalo, jota jostain kumman syystä kutsutaan kirjastoksi. Siitäkin on kuuleman mukaan tullut suosittu kohde, ja miksipä ei, jos tällaiset ”yhteiset olohuoneet” vetävät puoleensa. Itse en käy kirjastossa sen takia.
Korviin koskee, kun ympärillä puhutaan kirjoista kuin hankalastakin ongelmajätteestä: Miten niistä helpoiten pääsee eroon? Miten ne voisi hävittää?
Siksi onkin varsin kiintoisaa – joskaan ei lainkaan miellyttävää – miettiä, että jos yleinen kirjasto e-kirjoineen on lähitulevaisuudessa pelkkä internetosoite, tuleeko Oodistakin nimellisesti ongelmajätelaitos?
