Sanotaan, että urheilu yhdistää. MM-kisoissa ja
olympialaisissa ”koko maailma” kokoontuu yhteen viettämään ”suurta
urheilujuhlaa”. Silti tuskin missään muualla kansallistunne nousee yhtä
korkealle kuin silloin, kun eri lajeissa edustetaan omaa maata ja katsomossa
kannustetaan omia. Vain jos omia ei ole mukana, voi valita mieleisensä muista – tällöin
voi kannustaa jopa naapuria, jota onnetar tuntuu kantavan käsillään kaikkialla.
Nykyään urheilu kuulostaa olevan armotonta täydelliseen
suoritukseen pyrkimistä. Urheilijan on kaikin keksittävissä olevin keinoin
otettava senteistä ja sekunneista irti se, mikä mahdollista on. Hän
harjoittelee vuosia tiettyä päämäärää varten ja ennen tärkeää päivää keskittyy
tulevaan suoritukseen. Jos sitten kuntohuippu ei osukaan kohdalleen, peli on
menetetty.
Toista oli ennen. Vuonna 1912 Tukholmassa pidetyissä
olympialaisissa Ruotsi sai ensimmäisen naispuolisen olympiakultamitalistinsa.
17-vuotiaalle Greta Johanssonille suorituspäivä
oli tavallinen työpäivä, ja hän joutui pyytämään pari tuntia vapaata
päästäkseen osallistumaan lajiinsa 10 metrin uimahyppyihin.
”Käväisin tuossa tekemässä urheiluhistoriaa”, hän olisi voinut todeta
työkavereilleen keikan jälkeen.
Sekunteja taas ei laskettu aikoinaan 50 kilometrin hiihdossa
niin kelloa tuijottaen kuin nykyään: kilpailijoita ei ravittu pelkästään vauhdissa
napatulla mustikkamehulla vaan kunnon murkinalle pysähdyttiin syömään
(Urheiluruutu).
Yhtä hauskalta kuulostaa ruotsalaisittain esimerkiksi
damernas skidskytte (naisten
ampumahiihto) tai herrernas sprint. Daamit ja herrat liittää yleensä aivan toisenlaiseen yhteyteen kuin vaikkapa
juuri hiihtolatujen hikiseen menoon.
Kun puhutaan urheilijoiden toimeentulosta, joidenkin
palkkapussi tuntuisi painavan saman kuin 75 gramman sipsipussi, toisten taas
kuin 100 kilon perunasäkki. Kummallista kyllä, tuhdimpikaan tili ei auta,
vaan sekä vähän että hyvin ansaitsevaa urheilijaa yhdistää sama perustarve: heillä
on aina nälkä.
Lähtökohtana rangaistus
ei kuulosta oikealta, kun ratkaistaan kahden jalkapallojoukkueen välinen
paremmuus varsinaisen peliajan jälkeen. Rangaistuspotkukilpailussahan kumpikin
joukkue yrittää vuorotellen saada sen tärkeän maalin, jolla muuten tasainen
peli voitetaan. Vaikka voittoa haetaan, termi vie ajatukset ennemminkin siihen
osapuoleen, joka pelin lopulta häviää.
Toisin kuin jalkapallossa jääkiekossa tämä
on jo ymmärretty: enää ei kuule puhuttavan rangaistuslaukauskisasta vaan
voittomaalikilpailusta.
