Itsenäisyyspäivän alla oli aika käydä tutustumassa
Kansallismuseoon Helsingissä. Mielessä käy, keitä kaikkia historian merkkihenkilöitä
onkaan Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan
rakennukseen ehtinyt astella kuluneen 102 vuoden aikana, jonka se on ollut
avoinna yleisölle. Ulko-ovessa oleva luodinreikä ja välioven rikkoutunut lasi puolestaan
muistuttavat kävijää historian nurjemmasta puolesta, sodasta.
Ylväänä seisovan rakennuksen
sisäpuolella kohtaa yllättävää leikkisyyttä yhtä yllättävässä yhteydessä. Ei
kai Suomen neljäs presidentti Kyösti
Kallio tuossa juuri iskenyt silmää? Kun tarkemmin katsoo koko presidenttien
rivistöä, jokainen heistä tervehtii ilkikurisella katseella.
Myöhemmin toisaalla edessäni on täysin
harmaa hautapaasi ja vieressä eräänlaisena vastavoimana toinen, jonka mustassa
pinnassa risteilee kultainen uomasto. Hietaniemen hautausmaalla harmaan kiven
alla lepää värikkään elämän elänyt Urho
Kekkonen, kultakoristellun alla Mauno
Koivisto.
Takaisin museoon. Suomessa ollaan kovin
huolestuneita syntyvyyden laskusta eli siitä, riittääkö tulevaisuudessa
veron- ja eläkkeidenmaksajia. Jokainen täällä syntyvä lapsi voisikin
museokaupan t-paitatekstin mukaisesti julistaa olevansa KANSALLISAARRE. MUSEOKAMAKSI taas
nykyään katsottaneen ei niinkään ajan patinaa pintaansa saanut vaan pikemminkin
sellainen kansalainen, joka ei innosta kiljuen halua juosta kiihtyvän muutoksen
oravanpyörässä.
Pääkaupungissa harvoin käyvän katse
kiinnittyi Kansallismuseon lisäksi muuhunkin arkkitehtuuriin. Eduskuntatalo on
saanut vastapäisiksi naapureikseen monta isoa rakennusta: Musiikkitalon, uuden
kirjaston Oodin, lasisen Sanomatalon ja Kiasman. Vaikutelmaksi jää, että liian monta
erilaista, huomiota tavoittelevaa kulttuurirakennusta on sijoitettu liian ahtaaseen
tilaan.
Onpahan sentään kansanedustajilla lyhyt
matka kipaista kulttuuririentoihin työpäivän mittaan tai sen jälkeen.
