Tavaratalopäivien juontaja esitteli vaateosaston tarjontaa. Yrittäessään
saada ostajat liikkeelle hän tahattomasti maalasi heidän eteensä kauhukuvan: ”Naulasin silmäni kollareihin.” Mikrofoniäänen
pirteydestä päätellen hän kuitenkin selvisi brutaalilta kuulostavasta teosta vammoitta,
koska juonto jatkui kuten aiemminkin.
Sanonnan yhteydessä käytettävä verbi naulita (katse) ei sinänsä vaikuta sen miellyttävämmältä, mutta teko
on helpompi ymmärtää kuvaannolliseksi.
Naulaamisesta tulee lähes väistämättä mieleen −
varsinkin näinä aikoina − Martti Luther
ja hänen teesinsä Wittenbergin kirkon ovessa. Ensi vuonna uskonpuhdistuksen
aloittaneesta tapahtumasta tulee kuluneeksi 500 vuotta.
Tosin teesien naulaaminen saattaa olla sepitetty juttu, ”mutta se
on tarinana jykevämpi kuin ajatus Lutherista feissarina”, kirjoittaa toimittaja
Ilari Tapio (Aamulehti 16.10.2016).
Sepitettyä sen sijaan ei ole se, että sattumalta juuri nyt halusin
palata Mika Waltarin Neljän päivänlaskun pariin. Kirjan pitkä
aloitus tuskin kuuluu kirjallisuuden mieleenpainuvimpiin monen muunkaan mielestä:
Harjoitettuani
olosuhteiden pakosta useita vuosia naulakauppiaan ammattia ja valmistettuani
lukuisia erilaisia ja erikokoisia nauloja eri tarkoituksia varten, myös
ruumisarkunnauloja, kyllästyin suuresti tähän ikävään ja hankalaan ammattiin,
vaikka sen avulla olin hankkinut itselleni ja perheelleni kohtalaisen
toimeentulon.
Pienoisromaanin ensi painos ilmestyi vuonna 1949, kun toisen maailmansodan päättyminen ja atomipommin
räjäyttäminen vielä kuumasti korvensivat mieliä. Waltari myöntääkin tekstiä
selittävissä kriitillisissä
huomautuksissaan, että ajattelevan ihmisen kannanoton sijaan ”teos on
laadussaan kauhistava inhimillisen itsekkyyden apoteoosi” ja ”individualistin
päistikkainen pako todellisuuden maailmasta”.
