Armottomat sekunnit

Äskettäin huvittuneisuutta herätti uutinen, jonka mukaan japanilainen junayhtiö katsoi aiheelliseksi pyytää anteeksi 20 sekunnin heittoa aikataulussa. Täsmällisyys kun on Japanin rautateillä kunnia-asia.

Millainen onkaan sen kääntöpuoli? Junankuljettajat ajavat vuorojaan kovassa paineessa, kun aikataulut on mitoitettu sekuntien tarkkuudella. Myöhästyä ei siis saa, koska matkustajien on ehdittävä vaihtaa junasta toiseen. Junavaunujen on pysähdyttävä juuri tiettyyn asemalaiturin kohtaan, josta matkustaja pääsee etsimättä nousemaan suoraan omaan vaunuunsa, kuten toimittaja Chris Tarrant osoitti Japanin-matkallaan Kiehtovan maailman sarjassa Eksoottiset junamatkat.

Ohjelmassa Hetki ennen tuhoa puolestaan kerrottiin täsmällisyyden vaatimuksen pahimmasta seurauksesta. Huhtikuussa 2005 tapahtui Japanin toiseksi pahin junaonnettomuus Amasagissa. Siinä kuoli 107 ja loukkaantui yli 560 ihmistä.

Onnettomuusjunan nuorella kuljettajalla oli jo valmiiksi paineita niskassaan: hänet oli aiemmasta virheestään määrätty niin kutsuttuun uudelleenkoulutukseen, nikkin kyoikuun. Siihen joutunut saa osakseen rankaisevaa ja halveksivaa kohtelua. Kyseinen kuljettaja oli muun muassa määrätty siivoamaan linnunjätöksiä raiteilta ja kirjoittamaan raportteja kouluttajan huutaessa vieressä.

Kerta riittänee osoittamaan, että tällaista koulutusta kannattaa välttää. Voi vain kuvitella, millaiset ajatukset risteilivät nyt tämänkin kuljettajan päässä, kun hän tiesi tehneensä useamman virheen samalla matkalla: Kerran hän oli ylittänyt aseman 8 metrillä. Syntyneen viivästyksen takia hän ajoi päin punaisia valoja myöhästymisen aiheuttamassa henkisessä paineessa. Lopulta hän oli yli minuutin jäljessä aikataulusta.

Hetkeä ennen onnettomuutta juna kulki ylinopeudella jyrkkään mutkaan, eikä hätäjarrutuksesta enää ollut apua. Nopeakulkuiset junat eivät ole estäneet japanilaisia rakentamasta isoja kerrostaloja lähelle radanvarsia. Amasagissa yksi junanvaunu syöksyi läheisen rakennuksen parkkihalliin, ja toinen vääntyi L:n muotoon sen nurkan ympäri.

Kuljettaja oli kuolleiden joukossa. Myöhemmin onnettomuustutkijalautakunta myönsi lausunnossaan, että hänen saamallaan uudelleenkoulutuksella saattoi olla osuutta turmaan.

Kumpi lienee pahempaa Japanin rautateiden johtajille ‒ kasvojen menetys vai henkien menetys?

Raiteilla

Kesän tv-uusintavyöryn joukkoon pääsi myös matkailusarjahelmi, Kiehtovan maailman Junamatka Eurooppaan (Great Continental Railway Journeys). Yhtä kiinnostavaa kuin ensimmäiselläkin kerralla on ollut matkata brittiläisen toimittajan (ja entisen poliitikon) Michael Portillon seurassa Espanjasta Italian, Saksan, Skandinavian ja Tšekin kautta Ranskaan.

Verrattuna esimerkiksi Lonely Planet -sarjan maailmaa koluaviin nuoriin, suorastaan ylipirteisiin juontajiin rauhallisempi Portillo junailee maasta toiseen George Bradshaw'n rautatieoppaan johdattelemana. Vuoden 1913 paksussa painoksessa annetaan tietoja junien aikatauluista sekä paikkakuntien hotelleista ja nähtävyyksistä. Toisinaan jo itse asemarakennus edustaa entisaikojen arkkitehtuurin loistoa.

Enimmäkseen Portillo tekeekin matkaa historiaan, aikakauteen, joka päättyi ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Vaikka hän saa kokea ja maistella monenmoista, kolme yli satavuotiasta ranskalaisviinipulloa jäivät vielä odottamaan avaamista. Arvokkaasti vanhenneen viinipullon saisi 85 000 eurolla.

Oppaan ajoista junat ovat muuttuneet nopeammiksi ja uusia raiteita on rakennettu. Toisin kuin Bradshaw aikoinaan Portillo pääsee matkustamaan junalla Tanskasta Ruotsiin yhdistettyä maantie- ja rautasiltaa pitkin. Maailmanlaajuista näkyvyyttä Silta-sarjassa saanut Juutinrauman siltahan avattiin vasta vuonna 2000. Nykyiset pakolaiskriisistä seuranneet turvatarkastukset tarjoavat luontevasti juonenjatketta, jos sarjaa vielä tehdään.

Ruotsin Lundissa on osattu hauskasti hyödyntää käytöstä poistettu radanpätkä: kesäpiknikille voi lähteä vuokratun resiinan kyydissä, kuten tilaisuuteen tarttunut Portillo. Hampurin pienoisrautatiekeskuksessa hän sai oman miniatyyrinsa opaskirjoineen odottelemaan asemalaiturille.

Aiemmin Kiehtova maailma -otsikon alla walesilainen näyttelijä Griff Rhys Jones matkusti junalla halki Afrikan varsin toisenlaisissa, ei niin mukavissa olosuhteissa kuin Portillo. Ehkä siitä johtuu, että matkustajamäärät voivat olla varsin vaatimattomia verrattuna eurooppalaisiin: Rhys Jonesin mukaan esimerkiksi koko Namibiassa junalla kulkee päivittäin vain 200 ihmistä.

Keniassa hotellivieras saattaa aamiaisella yllättyä joko iloisesti tai vähemmän iloisesti. Rhys Jones sai seurakseen kirahvin, joka avoimesta ovesta kurotteli kieltään hänen lautaselleen.

Maantieteellisesti minut yllätti täysin tieto, että Saharaan (noin 9 400 000 km²) mahtuisi lähes koko Yhdysvallat (9 857 000 km²). On siinä autiomaalla kokoa. Ei ole koskaan tullut katseltua maailmankarttaa sillä silmällä.

○ ○ ○

Sirpa Kähkösen romaanissa Hietakehto (Otava 2012) käydään rautateitä sivuava lyhyt keskustelu, jonka todellinen tai keksitty väärinkuulema herättää hilpeyttä. Kahden nuoren henkilön aiheena on yhteinen ystävä:

”− Arvi on heitetty taipalelle, sanoi Charlotta, kun he tulivat tienmutkaan ja kääntyivät seurailemaan kallionlaitaa. −−

− Oho, sanoi Juho. − Miks.

Charlotta kohautti olkapäitään.

− En tiä. Mut pääsee Veeranka Neppajalle töihin.

Charlotta hätkähti Juhon ammosuista naurua. Charlotta odotti kärsivällisesti, mutta kun hohotuksesta ei vain alkanut tulla loppua, hän sanoi selkeästi, niin kuin vajaaälyiselle:

− Kysy Marilta. Tai Arvilta. Veeranka Neppajalle oppipojaksi.

− Vee ärrän konepajalle! huusi Juho. − Vee ärrän konepajalle!

− No, mitä sä kiroilet, sanoi Charlotta. − Niinhän sanoin. Vai mitä."