Laulussa lauletaan ”kosketuksen puutetta mikään ei voi
korvata”. Se kuulostaa jotenkin nurinkuriselta, ja onkin. Eihän tekstintekijä ollut
kokenut korona-aikaa.
Ymmärrettävämpää sanoa, että kosketusta ei voi korvata. Kosketuksen puutteen sen sijaan voi, kuten nykyinen poikkeusaika on osoittanut. Ihmiset ovat kehitelleet erilaisia tapoja kättelyn ja halaamisen tilalle. Muualla asuvia läheisiä on esimerkiksi tavattu ikkunoiden takana, ja lasin molemmin puolin vastakkain painetut kädet ovat saaneet kohdata.
Tapakulttuuri menettäisi paljon, jos kättely jäisi kokonaan historiaan. Ystäväni miestä voi pitää täysiverisenä kättelijänä: Olemme tunteneet jo kauan, mutta aina tavatessamme hän ensimmäiseksi ojentaa käden tervehdykseen. Tai on ojentanut. Ilahduttavaa on ollut, että nyt jo nuoriksi miehiksi kasvaneet pojat ovat oppineet samoille tavoille. Ikävää, jos oppi menee hukkaan.
Toisten kanssa taas halataan aina kohdattaessa. Hiipuuko sekin tapa ennen pitkää pois käytöstä?
Runoilija on kirjoittanut toisesta tämän ajan murheesta, yhä lisääntyneestä yksinäisyydestä. Lyhyt runo kertoo riipaisevasti kaiken oleellisen:
Hän oli hyvin yksinäinen,
tilasi lehden
jotta joku kävisi hänen ovellaan.
Risto Rasa
Ymmärrettävämpää sanoa, että kosketusta ei voi korvata. Kosketuksen puutteen sen sijaan voi, kuten nykyinen poikkeusaika on osoittanut. Ihmiset ovat kehitelleet erilaisia tapoja kättelyn ja halaamisen tilalle. Muualla asuvia läheisiä on esimerkiksi tavattu ikkunoiden takana, ja lasin molemmin puolin vastakkain painetut kädet ovat saaneet kohdata.
Tapakulttuuri menettäisi paljon, jos kättely jäisi kokonaan historiaan. Ystäväni miestä voi pitää täysiverisenä kättelijänä: Olemme tunteneet jo kauan, mutta aina tavatessamme hän ensimmäiseksi ojentaa käden tervehdykseen. Tai on ojentanut. Ilahduttavaa on ollut, että nyt jo nuoriksi miehiksi kasvaneet pojat ovat oppineet samoille tavoille. Ikävää, jos oppi menee hukkaan.
Toisten kanssa taas halataan aina kohdattaessa. Hiipuuko sekin tapa ennen pitkää pois käytöstä?
Runoilija on kirjoittanut toisesta tämän ajan murheesta, yhä lisääntyneestä yksinäisyydestä. Lyhyt runo kertoo riipaisevasti kaiken oleellisen:
Hän oli hyvin yksinäinen,
tilasi lehden
jotta joku kävisi hänen ovellaan.
Risto Rasa
Jossain tulevaisuudessa häämöttää aika, ettei enää paineta lehtiä jaettavaksi. Posti lienee lopettanut jakelunsa jo sitäkin ennen. Käyvätkö ruokakassien tuojat ovien takana vielä silloinkin?
Eristäytymisen ajassa on erityisasemaan noussut luonto, joka on tuonut monelle iloa ja helpotusta kotona olemisen tuskaan. Ihmiset ovat vallanneet lenkki- ja luontopolut, ja vastaantulevia väistellään paitsi kosketuksen pelossa myös katsein, aivan kuin katse voisi tartuttaa viruksen. Tosin jopa tällainen väite on esitetty maassa, jossa kaikki on mahdollista (lähde The Daily Social Distancing Show with Trevor Noah).
Kolmas tekstinikkari kehotti jo 1970-luvun laulussaan katsomaan luontoa ja huomaamaan sen näennäisesti yksinkertaiset ihmeet. Ne eivät kuitenkaan häviä tekniikan ihmeille, nykyajan jumalille.
Siinä missä ihmiset ovat suunnanneet kaupungeista metsiin, metsäneläviä on uutisten mukaan alkanut ilmaantua tyhjentyneiden kaupunkien keskustoihin. Tosin aluevaltaus jäänee lyhyeksi nyt, kun ihmiset palaavat kaduille.
Muuan kovaäänisesti sirkuttanut siivekäs otti äskettäin haltuunsa jopa uutislähetyksen Yhdysvalloista: se antoi taustalla omaa (kenties vaihtoehtoista) raporttiaan samaan aikaan kuin toimittaja Paula Vilén omaansa.
Koivun oksalla
korvan muotoinen pahka
kuin se kuuntelis.
Risto Rasa
