Päättäjät hokevat jokaisen suoraan kansalaisten elämää heikentävän leikkauspäätöksensä jälkeen, että sen ansiosta hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää. Kun (jos) kuuntelee heidän puheitaan, mieleen jää joka kerta vain yksi ainoa sana, joka toistuu toistumistaan: talouskasvu. On käsittämätöntä, miten silmät suljetaan siltä tosiasialta, että talous ei voi kasvaa loputtomiin. Ei edes yritetä ottaa toisenlaista ajattelutapaa.
Talouskasvun ote on niin voimakas, että tilanteessa kuin tilanteessa kansalaisen arvo mitataan aina rahassa. Hän on milloin kuluerä, tuottavuustekijä, tuottavuusongelma, veronmaksaja, osakkeenomistaja, köyhä, keskituloinen, suurituloinen, koroillaeläjä, kerjäläinen, maksukykyinen, eläkkeensaaja, etuuksien nostaja…
Rahapuheestaan sokaistuneet päättäjät ovat siivonneet kielestään kaiken, mikä voisi viitata inhimillisiin arvoihin. Kuka enää edes muistaa sellaista sanaa kuin ihmisarvo, joka on sisällytetty useimpien maiden perustuslakiin, myös Suomen? Miksi ylipäänsä pitäisi piitata siitä, miten kansalaisilla noin niin kuin menee elämässään? Mitä se meille kuuluu, kun on sotakin sodittavana ja luonnosta otettava irti kaikki, mikä vielä on otettavissa.
Vielä vähän aikaa sitten huolta tuotti riippuvuus amerikkalaisten teknologiayhtiöiden digitaalisista järjestelmistä, nyt näiden yhtiöiden rahoittamilla datakeskuksilla täytetään maa. Raha puhuu kovalla äänellä.
Ajatuksia herättävän vastakohdan puurouttavalle talouskasvupuheelle tarjoaa saksalaiskirjailija Jenny Erpenbeckin (1967−) romaani Mennä, meni, mennyt (2015, suom. 2019). Hänen päähenkilönsä, klassillisten kielten emeritusprofessori Richard, haluaa nähdä ihmiset ihmisinä, vaikka nämä tulevatkin eri kulttuureista ja maista, jotka hän on aina mieltänyt yhdeksi suureksi valtioksi.
Emeritusprofessori ottaa tehtäväkseen haastatella kaikkia läheiseen entiseen vanhainkotiin sijoitettuja maahantulijoita. Hänen mielestään on tiedettävä muutakin kuin ihmisen nimi, eihän missään muuten ole mitään mieltä. Hän laatii pitkän ja yksityiskohtaisen kysymyslistan, koska haluaa tietää kaiken mahdollisen siitä, ”mitä oli aluksi, mitä keskivaiheilla − ja mitä on nyt”.
Oppiessaan tuntemaan haastateltujaan Richard haluaa tarjota edes pientä vaihtelua pakolaiskeskuksen yksitoikkoiseen arkeen: yhdelle muutaman tunnin työtä puutarhassaan, yhdelle mahdollisuuden toteuttaa haaveensa eli opetella soittamaan pianoa. Jonkun kanssa syödään yhdessä. Hän ottaa nämä ihmiset elämäänsä.
Siinä missä yhteiskunta näkee vain muodottoman joukon ei-toivottuja maahanpyrkijöitä, siinä Richard näkee kunkin yksilönä, jolla on − kuten kellä tahansa − oma tausta, historia, ehkä myös taakse jäänyt perhe. Jokaisella on samanlainen ihmisarvo kuin saksalaisilla itsellään. Entisenä itäsaksalaisena Richard tietää paljon erottavista rajoista, kuten siitä, mitä on jäädä pakotettuna rajan toiselle puolelle.
Erpenbeckin ymmärtämään pyrkivä teksti on kaukana ylimielisyydestä, jolla moni esittää mielipiteitään ihmisistä, jotka pakenevat kotimaastaan ja hakevat turvaa ja tulevaisuutta muualta. Ihmisistä, joista nämä mielipiteitään ja kommenttejaan herkästi julki huutelevat eivät tiedä mitään, edes nimeä.
