Katseeseen kätketty

Junassa kovaääninen, melkein korvan juuressa kailottava kaiutin on koko matkan kovin puheliaalla päällä. Lisäksi jokaista puheenvuoroa edeltää kimakka äänimerkki. Matkakohteen kaduilla tuuli puhaltaa kovasti ja kylmästi vastaan. Varsinaisen käyntikohteen täyttää heti eteisessä kiemurteleva jono, virran mukana on edettävä.

Lähtöasetelmat eivät siis ole ihanteelliset odotetulle tapaamiselle, mutta tietyllä tapaa kuitenkin paremmat kuin edelliskerralla – tapahtuihan se hautausmaalla. Tällä kertaa, Helene, vastaat katseeseen museon seinältä. Mitä mahdat miettiä ollessasi siinä kaikkien tarkkailtavana, kun oma tehtäväsi oli tarkkailla muita?

Seiniä kiertävässä henkilögalleriassa tulee hienosti esiin se, miten olet maalattavaksi valitsemasi ihmiset nähnyt ja halunnut nähdä. Toisin kuin omakuvissasi, joissa katsot kohti, moni kuvaamasi ihminen ei tee samoin. Joku on luonut katseensa alas, toinen kuin taivaisiin, jonkun katse kohdistuu sivukehyksen kätköön, ja me katsomme hänen profiiliaan. Joku ei näytä kasvojaan lainkaan vaan on selin katsojaan. Silti asentoa voi tulkita yhtä lailla kuin kasvojen ilmeitä.

Paitsi miksi aina pitäisi tulkita, miksei voi vain katsoa? Antaa kuvan puhua sellaisenaan, jos se puhuttelee, ja pohtia sitä, miten se vaikuttaa omaan itseen. Toisista on niin helppo tehdä myös vääriä tulkintoja. Pidettiinhän ennen kadulla itsekseen puhuvaa ilman muuta höperönä, nykyisin ei enää voi tietää.

Yhdellä seinällä se jossain piilossa ollut pitkäsäärinen tyttö yhä solmii tanssikenkäänsä. Onko tämä katsojalle kerran elämässä -hetki? Kerran elämässä, ja sitten tyttö katoaa taas.

Maalaustesi joukossa on myös ennen näkemättömiä yllätyksiä. Käsitykseni sinusta taiteilijana vain vahvistuu. Kiitos, että vuosikymmenten aikana tekemäsi työn tulokset levittäytyvät nyt yhdellä kertaa silmien eteen.

Museosta ei koskaan pääse pois ostamatta taiteilijoiden töistä painettuja kortteja. Kortissa esimerkiksi maalaus valokuvana muistuttaa eniten alkuperäistä teosta. Ristiriitaisin mielin sen sijaan silmäilen kaikkea muuta, mitä taiteellasi myydään – kuin Disneyn maailmassa. Tietenkin on hienoa, että tunnettuutesi leviää, mutta... Mitä mieltä itse olisit, Helene?

Kerran elämässäni punainen tuli paletilleni ja nauroi

Oli siis yksi, joka arvosti hänen töitään. Hän oli tavoittanut teoksillaan toisen ihmisen. Sinä yönä hän valvoo. Hän ei voi käsittää, että joku on tullut tänne (Hyvinkäälle) asti hänen maalaustensa takia. (H. Ahtela 1951)

Yksi asia olla kriittinen itseään kohtaan, toinen asia joutua muiden kritiikin kohteeksi.

H. Ahtela kirjoitti itsekriittisen taiteilijaystävästänsä tunnelmista melkein 40 vuotta sen jälkeen, kun tämän taide yllättäen oli saanut innokkaan ihailijan ja samalla myyntikanavan. Tuolloin 51-vuotias Helene Schjerfbeck (10.7.1862–23.1.1946) oli lopulta ”löydetty”. Löytäjä, toimittaja ja taidekauppais Gösta Stenman vaikutti hitaasti mutta varmasti hänen elämäänsä ja taiteensa kasvavaan arvostukseen.

Omia polkujaan kulkeneen Schjerfbeckin tuotteliaimmat vuosikymmenet olivat 1880-luku ja 1920-luku, mutta arvostus ja menestys olivat antaneet odottaa itseään. Elämänsä maalaamiselle omistaneelle ahkera työnteko toi pitkään vain yksittäisiä huomionosoituksia.

Ensimmäisen oman näyttelyn Schjerfbeck sai Helsinkiin juuri Gösta Stenmanin avulla syksyllä 1917. Se antoi taiteilijan kielenkärjellään maistaa menestyksen mettä vain hetkeä ennen maan itsenäistymistä ja sisällissotaa.

Ehti vierähtää pieni ikuisuus, vajaa kaksi vuosikymmentä. Syksyllä 1934 Stenman järjesti Tukholmassa neljän suomalaistaiteilijan yhteisnäyttelyn, Schjerfbeck tietenkin mukana. Se toi hänet sikäläisen yleisön tietoisuuteen, mutta kolme vuotta myöhemmin järjestetty toinen yksityisnäyttely oli viimein – jo 75-vuotiaan Helenen – läpimurto.

(Toisin on nyt: Miten helposti ja nuorena ja paljon vähemmästä – varsinkin kun ei ole kyse taiteesta – nykymaailmassa voi saada huomiota ja sellaisia taloudellisia ansioita, joista esimerkiksi Schjerfbeck ja monet hänen aikalaisensa eivät olisi kyenneet uneksimaankaan. Hyvä muistaa kuitenkin, että menestys kestää aikansa, arvostus omansa.) 

Hänen taulujaan pidetään aikanaan kalleuksina, jotka kuuluvat Euroopalle. (Ragnar Josephson 1938)

Joskus taiteesta voi vaikuttua pelkästään lehden kuvan perusteella. Kun ensimmäistä kertaa havahduin katsomaan kuvaa Helene Schjerfbeckin maalauksesta Tanssiaiskengät (1882), siitä alkoi aikaa kestänyt ihailu häntä ja hänen taidettaan kohtaan.

Sattuneesta syystä taulun sijasta päädyin ostamaan Lena Holgerin teoksen Helene Schjerfbeck. Elämä ja taide (1989). Kirjaan on alkuperäisen Tanssiaiskenkien sijasta valikoitunut ”vain” kuva litografiaversiosta nimellä Silkkikenkä vuodelta 1938. Sen pelkistetympi tyyli on taiteilijalle tyypillistä 1900-luvun teoksissa.

Vuosia myöhemmin toukokuussa 2008 uutisoitiin, että Tanssiaiskengät oli myyty Lontoossa Sothebyn huutokaupassa täkäläisittäin ennätyshintaan liki 3,9 miljoonalla eurolla. Koskaan aiemmin mistään suomalaistaiteilijan teoksesta ei ollut maksettu sellaista hintaa. Maalaus ei valitettavasti kuitenkaan päätynyt Suomeen. Lieneekö edes Euroopassa ostaja, jonka silmien alla pitkäsäärinen tyttö nyt solmii kenkäänsä. 

Englantilainen lausuu nimeni, poimii sen pehmeästi kuin auringossa lämmenneen kiven ja pistää taskuunsa. (Mila Teräs 2017)

Pariisin maalauskouluissa oppinsa saanut Schjerfbeck kävi Ranskan lisäksi tutustumassa myös varsinkin Englannin ja Italian taidemaailmaan. Englannissa hän maalasi Toipilaan, joka vuonna 1889 pääsi varta vasten valmistuneen Eiffel-tornin ohella esittäytymään suurelle yleisölle Pariisin maailmannäyttelyssä.

Tulevana kesänä Helene Schjerfbeck lähtee taas Englantiin, entisen sulhasensa kotimaahan. Lontoon Royal Academy of Arts, jonka näyttelytoiminnalla on 250-vuotinen historia, esittelee hänen taidettaan 20.7.2019–27.10.2019.

Antoisaa matkaa, Helene! Brexitistä huolimatta. 

Helene Schjerfbeck eli pitkään, lähes 84 vuotta. Hän oli tietoisesti työskennellyt maalaustaiteensa parissa yli 70 vuotta ja oppinut, että kompromissit muiden miellyttämiseksi eivät johtaneet häntä eteenpäin sen paremmin ihmisenä kuin taiteilijana. Hän arvosti oman yksilöllisyytensä ilmaisuvapautta enemmän kuin mitään muuta. Hän eli täyden elämän, johon sisältyi taloudellisia huolia, riipaisevaa surua, rikasta rakkautta ja uskollisia ystäviä. Hän maalasi omiinkuviin elämänkatsomuksensa. (Lena Holger 1989)

• • •

 

Pääasiallinen lähde 

Lena Holger: Helene Schjerfbeck. Elämä ja taide (1989)

Holgerin teoksesta myös H. Ahtelan sitaatti. Ahtela alias Einar Reuter kirjoitti taiteilijaystävästään ensimmäisen elämäkerran Helena Schjerfbeck. Kamppailu kauneudesta (1951) 

Samasta lähteestä myös Svenska Dagbladetin kriitikon Ragnar Josephsonin sitaatti

Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä (2017). Otsikko on lainaa romaanista.