Junassa kovaääninen, melkein korvan juuressa kailottava
kaiutin on koko matkan kovin puheliaalla päällä. Lisäksi jokaista puheenvuoroa
edeltää kimakka äänimerkki. Matkakohteen kaduilla tuuli puhaltaa kovasti ja kylmästi
vastaan. Varsinaisen käyntikohteen täyttää heti eteisessä kiemurteleva jono, virran
mukana on edettävä.
Lähtöasetelmat eivät siis ole ihanteelliset odotetulle tapaamiselle, mutta tietyllä tapaa kuitenkin paremmat kuin edelliskerralla – tapahtuihan se hautausmaalla. Tällä kertaa, Helene, vastaat katseeseen museon seinältä. Mitä mahdat miettiä ollessasi siinä kaikkien tarkkailtavana, kun oma tehtäväsi oli tarkkailla muita?
Seiniä kiertävässä henkilögalleriassa tulee hienosti esiin se, miten olet maalattavaksi valitsemasi ihmiset nähnyt ja halunnut nähdä. Toisin kuin omakuvissasi, joissa katsot kohti, moni kuvaamasi ihminen ei tee samoin. Joku on luonut katseensa alas, toinen kuin taivaisiin, jonkun katse kohdistuu sivukehyksen kätköön, ja me katsomme hänen profiiliaan. Joku ei näytä kasvojaan lainkaan vaan on selin katsojaan. Silti asentoa voi tulkita yhtä lailla kuin kasvojen ilmeitä.
Paitsi miksi aina pitäisi tulkita, miksei voi vain katsoa? Antaa kuvan puhua sellaisenaan, jos se puhuttelee, ja pohtia sitä, miten se vaikuttaa omaan itseen. Toisista on niin helppo tehdä myös vääriä tulkintoja. Pidettiinhän ennen kadulla itsekseen puhuvaa ilman muuta höperönä, nykyisin ei enää voi tietää.
Yhdellä seinällä se jossain piilossa ollut pitkäsäärinen tyttö yhä solmii tanssikenkäänsä. Onko tämä katsojalle kerran elämässä -hetki? Kerran elämässä, ja sitten tyttö katoaa taas.
Maalaustesi joukossa on myös ennen näkemättömiä yllätyksiä. Käsitykseni sinusta taiteilijana vain vahvistuu. Kiitos, että vuosikymmenten aikana tekemäsi työn tulokset levittäytyvät nyt yhdellä kertaa silmien eteen.
Museosta ei koskaan pääse pois ostamatta taiteilijoiden töistä painettuja kortteja. Kortissa esimerkiksi maalaus valokuvana muistuttaa eniten alkuperäistä teosta. Ristiriitaisin mielin sen sijaan silmäilen kaikkea muuta, mitä taiteellasi myydään – kuin Disneyn maailmassa. Tietenkin on hienoa, että tunnettuutesi leviää, mutta... Mitä mieltä itse olisit, Helene?
Lähtöasetelmat eivät siis ole ihanteelliset odotetulle tapaamiselle, mutta tietyllä tapaa kuitenkin paremmat kuin edelliskerralla – tapahtuihan se hautausmaalla. Tällä kertaa, Helene, vastaat katseeseen museon seinältä. Mitä mahdat miettiä ollessasi siinä kaikkien tarkkailtavana, kun oma tehtäväsi oli tarkkailla muita?
Seiniä kiertävässä henkilögalleriassa tulee hienosti esiin se, miten olet maalattavaksi valitsemasi ihmiset nähnyt ja halunnut nähdä. Toisin kuin omakuvissasi, joissa katsot kohti, moni kuvaamasi ihminen ei tee samoin. Joku on luonut katseensa alas, toinen kuin taivaisiin, jonkun katse kohdistuu sivukehyksen kätköön, ja me katsomme hänen profiiliaan. Joku ei näytä kasvojaan lainkaan vaan on selin katsojaan. Silti asentoa voi tulkita yhtä lailla kuin kasvojen ilmeitä.
Paitsi miksi aina pitäisi tulkita, miksei voi vain katsoa? Antaa kuvan puhua sellaisenaan, jos se puhuttelee, ja pohtia sitä, miten se vaikuttaa omaan itseen. Toisista on niin helppo tehdä myös vääriä tulkintoja. Pidettiinhän ennen kadulla itsekseen puhuvaa ilman muuta höperönä, nykyisin ei enää voi tietää.
Yhdellä seinällä se jossain piilossa ollut pitkäsäärinen tyttö yhä solmii tanssikenkäänsä. Onko tämä katsojalle kerran elämässä -hetki? Kerran elämässä, ja sitten tyttö katoaa taas.
Maalaustesi joukossa on myös ennen näkemättömiä yllätyksiä. Käsitykseni sinusta taiteilijana vain vahvistuu. Kiitos, että vuosikymmenten aikana tekemäsi työn tulokset levittäytyvät nyt yhdellä kertaa silmien eteen.
Museosta ei koskaan pääse pois ostamatta taiteilijoiden töistä painettuja kortteja. Kortissa esimerkiksi maalaus valokuvana muistuttaa eniten alkuperäistä teosta. Ristiriitaisin mielin sen sijaan silmäilen kaikkea muuta, mitä taiteellasi myydään – kuin Disneyn maailmassa. Tietenkin on hienoa, että tunnettuutesi leviää, mutta... Mitä mieltä itse olisit, Helene?
