Kakkujen ystävää ilahduttavat sellaiset leipojat kuin
englantilainen Nigella Lawson ja
ruotsalainen Leila Lindholm.
Kumpikin tarjoilee katsojalle aidoista aineista tehtyjä herkkuja ilman mainintaa
terveellisyydestä ja mukana seuraavaa kaloritaulukkoa. Jos syö vain silmillään,
kaloreilla ei edes ole mitään merkitystä. Ja vaikka välisemme ystävyyssuhde on
luja, tapaamme muutenkin kovin harvoin.
Näin ollen kakkujen ystävä ei ymmärrä lainkaan
elokuvakohtauksia, joissa kokonainen täytekakku kiukuspäissä heitetään jätesankoon.
Varta varten leivottu kakku ei jostain syystä maistukaan sille, jota varten on
nähty vaivaa, ja tekijän katse sumenee harmista. Tyypillisimmillään näin
tapahtuu amerikkalaiselokuvissa, esimerkiksi balettitanssijasta kertovassa Black Swanissa.
Voisi ensin laskea kymmeneen ja sitten tarjota kakkua
ystävälle, naapuriin, varattomien avustuspisteeseen, jonnekin.
Kakkujen heittäminen jätteisiin on hirveää tuhlausta, mutta
tekona ei niin ongelmallinen kuin toinen elokuvien antama huono esimerkki.
Sen
lisäksi, että usein näytetään yksityiskohtaisesti, miten huumeita käytetään, todella
yleistä on myös näyttää, miten niistä pääsee äkillisessä tilanteessa eroon: katuva
tai kotietsintää pelkäävä aineidenkäyttäjä huuhtoo pillerit tai joskus myös
muut aineet suoraan vessanpöntöstä alas. Jos näin tehdään oikeassa elämässä ja
oikeilla aineilla, ne ajan myötä kiertävät liuenneina takaisin vesijohtoveteen.
Ja eiköhän vain elokuvilla ole osuutensa myös merten
roskaamisessa. Kautta elokuvahistorian vesiä lienee pidetty kaatopaikkana,
jonne voi kätevästi viskata paitsi pullopostia myös tyhjät pullot. Keinoa
käytti muun muassa Kirjavassa satamassa
Humphrey Bogartin esittämä veneen
kapteeni erottaessaan pullon ja juopon merimiehen toisistaan. Todellisuudessa ”pullomeren”
sijaan maailman meriä täyttävät jättimäiset, suurelta osin muoviroskasta
koostuvat jätelautat.
