Mumma, mummi, mummo, mummu. Yhden kirjaimen ero virittää
sanoihin vanhojen kotimaisten elokuvien tuomia erilaisia mielleyhtymiä: Mummo
on se harmaatukkainen nutturapää sukkaa kutomassa, mummu taas navettatakkinen
ja saapasjalkainen laiha naisihminen. Mummi – kuvaa ei synny mutta se kuulostaa
pehmeältä ja läheiseltä. Mumma taas on sarjan vierain sana itselleni.
Nyt on tietysti toisin. Nykymummoilla on värjätyt hiukset, glitterlenkkarit
ja kädessä… tarvitseeko sitä edes sanoa.
”Samaa tahtia kuin he ohittivat
mummolaan johtavat maamerkit, he muuttuivat itse erilaisiksi. He ajoivat
toiseen todellisuuteen, jossa mummun tilalla oli mumma ja jossa kuolleen papan
sijaan oli elävä kaljupäinen paappa. Siellä he kaikki nauroivat aina.” (Tommi
Kinnunen: Lopotti)
Sanoja on vaikeampi käyttää, jos niihin ei ole todellista yhteyttä. Jos
ei ole ehtinyt tuntea isovanhempiaan, myös tällaiset sukulaisuussuhdetta kuvaavat
sanat voivat tuntua oudoilta suussa. Ainoaa jotenkuten muistamaani
isovanhempaa, äidinäitiä, ei
häntäkään kutsuttu noilla nimillä. Hän oli kaikille Oma.
Vaikuttaa siltä, että isoäiti
on jäänyt enää vain kirjalliseen käyttöön. Sitä ei oikeastaan koskaan kuule nykyihmisten
puheessa, sen sijaan esimerkiksi draamojen käännösteksteissä sitä näkyy
käytettävän enemmän kuin mummoa eri muotoineen.
Mummosta o:lla on tullut jonkinlainen sukulaisuuden ulkopuolelle laajentunut
yleistermi.
Pihtiputaan mummolla on
merkittävä asema yhteiskunnan kielellisenä mittarina: julkisissa viestimissä
sanoma tulee esittää niin, että keskivertolukija tai -katsoja Pihtiputaan
mummokin sen ymmärtää. Mummonmökki,
nostalginen punainen tupa, huokuu aikaa, josta nykyajan täydellisesti varustetut,
arkkitehtien suunnittelemat kesähuvilat kilvan yrittävät päästä eroon.
Urheilukieleen lätkäisty ylämummo ei
avaudu ilman selitystä.
Draamaelokuvien ikuinen klisee on elämän kiertokulku: kun yksi kuolee,
niin toinen syntyy. Ikään kuin jonkun toisen elämä voisi korvata sen, jonka
elämä on juuri päättynyt tai päättymässä.
Ystävästä on tulossa mummo – tai hänen tapauksessaan kenties fammu. Se hänestä kuitenkin tulee vain
melkein. Elokuvaklisee osaa ottaa paikkansa myös tosielämässä.
Kun mummot kuolevat,
heistä tulee kukkaniittyjä ja
heinää,
ja joistakin mummoista tulee
puita
ja he humisevat lastenlastensa
yllä,
suojaavat heitä sateelta ja
tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
(Eeva Kilpi)
