Aikoinaan kännykkä oli melkein yhtä harvinainen kuin tienvarren
puhelinkoppi nyt. Silloin saattoi kuulla kerrottavan, että silkasta näyttämisen
halusta joku oli vain puhuvinaan kännykkään: tositilanteessa laite osoittautuikin
leluksi. Varsin noloa sille, jota esimerkiksi oli pyydetty hälyttämään apua.
Vaikea silti kuvitella, että kännykkä pystyisi samaan kuin puhelinkoppi Japanin Ôtsuchissa sen pystyttäneen Itaru Sasakin pihapiirissä. Korkealla sijaitsevasta kopista voi nähdä meren. Tuulen puhelimeksi nimetty luurillinen puhelinkone ei yhdistä minnekään, sillä siihen ei ole linjaa. Siitä huolimatta aluksi vain Sasaki kävi siellä puhelemassa edesmenneelle vaimolleen.
Jossain vaiheessa paikalle löysivät myös muut. Sinne tuleva saattaa matkata kaukaakin satojen kilometrien päästä. Joku käy kerran, joku toinen useammin. Koppi ei ole nähtävyys sinänsä, vaan ihmiset haluavat Sasakin tapaan purkaa puhelimessa suruaan, kaipaustaan ja jopa katkeruuden tunteitaan läheisiään kohtaan. Moni näistä katosi tai menehtyi vuonna 2011 Japaniin iskeneessä tuhoisassa tsunamissa. Jonkun taas on vienyt kuolemaan johtanut sairaus.
Taannoin televisiossa esitetty dokumentti Tuulen puhelin osoitti, miten terapeuttinen kokemus puhelinkopissa käynti oli yhdelle perheelle. Ensin Ôtsuchiin teki yksin matkan noin 16-vuotias poika, joka halusi puhua tsunamin uhriksi joutuneelle isälleen. Myöhemmin sinne lähtivät myös äiti ja nuoremmat sisarukset. Äidin mukaan tytär ei ollut puhunut isästään tuhon jälkeen viiteen vuoteen, mutta puhelinkopissa sanat vihdoin tulivat.
Dokumentin vilpittömyys liikutti. Ihminen voi saada lohtua murheeseensa näinkin, puhumalla siitä ääneen sille, jota ei enää ole. Kuulija voi vastaamattomuudestaan huolimatta silti olla puhujan mielessä todellinen. Luultavasti siksi dokumentissa esiintyneet soittajat suhtautuivat tilanteeseen luontevan kunnioittavasti.
Ôtsuchin puhelinkopin seinät tekevät siitä yksityisen tilan, jota kännykkäaikana usein kaipaa soittajan ohella sivullinen – tai ainakin sivullinen. Ehkä yksityisyyden ja kuulluksi tulemisen tunnetta vahvistaa myös entisenlainen lankapuhelin, jota voi käyttää vain yhteen tehtävään, ei kymmeniin erilaisiin kuten monitoimikännykkää. On pakko keskittyä olennaiseen.
Vaikea silti kuvitella, että kännykkä pystyisi samaan kuin puhelinkoppi Japanin Ôtsuchissa sen pystyttäneen Itaru Sasakin pihapiirissä. Korkealla sijaitsevasta kopista voi nähdä meren. Tuulen puhelimeksi nimetty luurillinen puhelinkone ei yhdistä minnekään, sillä siihen ei ole linjaa. Siitä huolimatta aluksi vain Sasaki kävi siellä puhelemassa edesmenneelle vaimolleen.
Jossain vaiheessa paikalle löysivät myös muut. Sinne tuleva saattaa matkata kaukaakin satojen kilometrien päästä. Joku käy kerran, joku toinen useammin. Koppi ei ole nähtävyys sinänsä, vaan ihmiset haluavat Sasakin tapaan purkaa puhelimessa suruaan, kaipaustaan ja jopa katkeruuden tunteitaan läheisiään kohtaan. Moni näistä katosi tai menehtyi vuonna 2011 Japaniin iskeneessä tuhoisassa tsunamissa. Jonkun taas on vienyt kuolemaan johtanut sairaus.
Taannoin televisiossa esitetty dokumentti Tuulen puhelin osoitti, miten terapeuttinen kokemus puhelinkopissa käynti oli yhdelle perheelle. Ensin Ôtsuchiin teki yksin matkan noin 16-vuotias poika, joka halusi puhua tsunamin uhriksi joutuneelle isälleen. Myöhemmin sinne lähtivät myös äiti ja nuoremmat sisarukset. Äidin mukaan tytär ei ollut puhunut isästään tuhon jälkeen viiteen vuoteen, mutta puhelinkopissa sanat vihdoin tulivat.
Dokumentin vilpittömyys liikutti. Ihminen voi saada lohtua murheeseensa näinkin, puhumalla siitä ääneen sille, jota ei enää ole. Kuulija voi vastaamattomuudestaan huolimatta silti olla puhujan mielessä todellinen. Luultavasti siksi dokumentissa esiintyneet soittajat suhtautuivat tilanteeseen luontevan kunnioittavasti.
Ôtsuchin puhelinkopin seinät tekevät siitä yksityisen tilan, jota kännykkäaikana usein kaipaa soittajan ohella sivullinen – tai ainakin sivullinen. Ehkä yksityisyyden ja kuulluksi tulemisen tunnetta vahvistaa myös entisenlainen lankapuhelin, jota voi käyttää vain yhteen tehtävään, ei kymmeniin erilaisiin kuten monitoimikännykkää. On pakko keskittyä olennaiseen.
