Kun katsoo alas, huimaa. Olipa matkaa 20 tai 900 metriä, ei mitään väliä: pitkästi joka tapauksessa.
Yksinäinen purjehtija Robert Redfort kamppailee elokuvassa All is lost (2013) merenkäynnin aiheuttamia ongelmia vastaan. Välillä pitää paikata ajelehtivan kontin veneen kylkeen tekemää reikää, välillä taas pelastaa veneeseen tulvineesta vedestä eloonjäämisen kannalta tärkeimmät tavarat.
Ennen siirtymistään pelastuslauttaan (elokuvanteon aikaan 75-vuotias) Redfort vielä kiipeää purjeveneensä mastoon korjatakseen rikkoutuneen antennijohdon. Ehkä hänen sijastaan korkeuteen nouseekin sijaisnäyttelijä. Ehkä maston korkeus on 10 metriä. Silti se tuntuu vähintään 20:ltä, kun ylhäältä suuntaa katseen veneen pohjalle ja lainehtiviin merenaaltoihin. Ajatuskin heiluvan maston huipulla roikkumisesta on mahdoton.
Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä selviytyäkseen. Jos taas puhutaan vapaaehtoisesta luonnon uhmaamisesta, joskus toisten mielitekoja ei vain voi käsittää.
Alex Honnoldin mielitekona oli kiivetä pitkin pystysuoraa kallioseinämää yli 900 metrin korkeuteen. Helmikuussa parhaan dokumenttielokuvan Oscar- ja Bafta-palkinnot saanut Free Solo (2018) on kuvaus Honnoldin suorastaan yliluonnollisesta suorituksesta ja siihen valmistautumisesta Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa.
Redfortilla oli sentään turvaköysi, Honnoldilla ei muuta kuin käsiensä ja kiipeilytossujensa pito. Jos ote lipeäisi, tiedossa olisi pudotus varmaan kuolemaan.
Honnold käyttää hyväkseen kalliopinnan jokaisen roson, kolon ja halkeaman, mutta katsojan ei ole yhtään helpompi ymmärtää, miten siinä ikinä voi onnistua. Kallio on niin kova ja periksi antamaton. Toisaalta turvallinen, toisaalta – kuten tässä tapauksessa – enimmäkseen turvaton.
Mitä ylemmäksi Honnold kiipeää, sitä pienemmältä näyttää alhaalla kallion juurella levittäytyvä metsä. Katsojan vatsa on kääntynyt nurin jo monta kertaa. Myös suorituksen kuvaajien on toisinaan pakko kääntää katse muualle valtavan hermopaineen vuoksi: kuvaavatko he samalla ystävänsä kuoleman?
Usein kysytään, mikä sai jonkun ihmisen ryhtymään äärimmäiseen tekoon. Saman kysymyksen voi esittää Alex Honnoldin tapauksessa, eikä mikään vastaus taida riittää selitykseksi.
Yksinäinen purjehtija Robert Redfort kamppailee elokuvassa All is lost (2013) merenkäynnin aiheuttamia ongelmia vastaan. Välillä pitää paikata ajelehtivan kontin veneen kylkeen tekemää reikää, välillä taas pelastaa veneeseen tulvineesta vedestä eloonjäämisen kannalta tärkeimmät tavarat.
Ennen siirtymistään pelastuslauttaan (elokuvanteon aikaan 75-vuotias) Redfort vielä kiipeää purjeveneensä mastoon korjatakseen rikkoutuneen antennijohdon. Ehkä hänen sijastaan korkeuteen nouseekin sijaisnäyttelijä. Ehkä maston korkeus on 10 metriä. Silti se tuntuu vähintään 20:ltä, kun ylhäältä suuntaa katseen veneen pohjalle ja lainehtiviin merenaaltoihin. Ajatuskin heiluvan maston huipulla roikkumisesta on mahdoton.
Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä selviytyäkseen. Jos taas puhutaan vapaaehtoisesta luonnon uhmaamisesta, joskus toisten mielitekoja ei vain voi käsittää.
Alex Honnoldin mielitekona oli kiivetä pitkin pystysuoraa kallioseinämää yli 900 metrin korkeuteen. Helmikuussa parhaan dokumenttielokuvan Oscar- ja Bafta-palkinnot saanut Free Solo (2018) on kuvaus Honnoldin suorastaan yliluonnollisesta suorituksesta ja siihen valmistautumisesta Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa.
Redfortilla oli sentään turvaköysi, Honnoldilla ei muuta kuin käsiensä ja kiipeilytossujensa pito. Jos ote lipeäisi, tiedossa olisi pudotus varmaan kuolemaan.
Honnold käyttää hyväkseen kalliopinnan jokaisen roson, kolon ja halkeaman, mutta katsojan ei ole yhtään helpompi ymmärtää, miten siinä ikinä voi onnistua. Kallio on niin kova ja periksi antamaton. Toisaalta turvallinen, toisaalta – kuten tässä tapauksessa – enimmäkseen turvaton.
Mitä ylemmäksi Honnold kiipeää, sitä pienemmältä näyttää alhaalla kallion juurella levittäytyvä metsä. Katsojan vatsa on kääntynyt nurin jo monta kertaa. Myös suorituksen kuvaajien on toisinaan pakko kääntää katse muualle valtavan hermopaineen vuoksi: kuvaavatko he samalla ystävänsä kuoleman?
Usein kysytään, mikä sai jonkun ihmisen ryhtymään äärimmäiseen tekoon. Saman kysymyksen voi esittää Alex Honnoldin tapauksessa, eikä mikään vastaus taida riittää selitykseksi.
