Mielestäni onnekkaita ovat ne, jotka jo koulussa tietävät,
mihin ammattiin haluavat. Kun on selvä päämäärä, siihen pyrkii kaikin keinoin
tai ainakin määrätietoisesti.
Toisille taas opettajan rohkaisu on se tienviitta, joka vie
oikeaan suuntaan. Kuinkahan moni esimerkiksi suomalaiskirjailijoista on
valinnut alansa äidinkielenopettajansa innoittamana vakuutettuaan hänet
kirjallisista kyvyistään?
Sattumalta juuri äidinkielenopettaja vaikutti yli 40 vuotta
sitten myös siihen, että orimattilalaisesta maalaispojasta kasvoi maailman maat
kolunnut arvostettu ulkomaantoimittaja.
Rauli Virtasen Reissukirjaa (WSOY 2014) lukiessa saa ihmetellä
sitä kokemusten määrää, joka yhteen ihmiselämään mahtuu. Jos koululaitos
menettikin hänessä innostuneen biologianopettajan, sitä kiihkeämpi palo on
vienyt häntä reportterina konfliktialueelta toiselle ja valtaa pitävien tapaamisista
kurjuuden keskelle.
Kovin moni meistä ei voi sanoa olleensa mukana tekemässä
historiaa, mutta silminnäkijänä ja raportoijana Virtanen voi. Tosin jos lukion pakollisten
kurssien karsiminen ja valinnaisuus toteutuu, voi pohtia, onko historialla
kohta enää edes lukijoita.
Kun hieman yli parikymppinen maalaispoika joulukuussa 1970 lähti
ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen, hän lähti heti kauas ja pitkäksi aikaa: matka
Brasilian kautta muualle Etelä-Amerikkaan ja lopulta Yhdysvaltoihin venyi 10
kuukaudeksi. Silloin matkanteko ja yhteydenpito oli aivan jotain muuta kuin
nykyään.
Virtanen mainitsee, ettei tuona aikana tavannut yhtään
suomalaista reissaajaa. Kirjan viimeisellä sivulla hän puolestaan kirjoittaa: ”Jack Kerouc kääntyisi haudassaan, jos
näkisi tämän päivän liftareista tyhjät freewayt ja sen materialistisen
nuorison, joka ”matkailee” kuulokkeet korvilla iPad-silmälapuilla
internetkahvilasta toiseen lähettäen selfiekuvia.”
Myös journalismi on muuttunut. Virtasen mukaan usein reaaliaikainen
”kilpailu pikauutisista, ajan ja tilan puute, kasvava viihteellistyminen ja
kansainvälisten tapahtumien taustoittamisen vähenevä arvostus heikentävät
kykyämme ymmärtää maailmaa”.
