Suomalaiset suuntaavat kulttuurinnälässään useimmiten elokuvateatteriin.
Epäilen, että kyse on kirjaimellisesti nälästä: onhan elokuvateatterin sali niitä
harvoja esityspaikkoja, joihin saa viedä mukanaan tuhdit eväät. On karmeaa joutua
ihmisen viereen, joka ei pysty nauttimaan katsomisesta ilman litran juomaa,
kahden litran popcorneja ja rapisevaa karkkipussia. Siinä vaiheessa, kun
Finnkino alkaa myydä vielä hampurilaisiakin, jätän sen salit suosiolla näille napostelu-addikteille.
Olen pitänyt elokuvateatteria viimeisenä kännykkävapaana
linnakkeena, koska yhä vielä ennen esityksen alkua kehotetaan kännykät
sulkemaan tai ainakin panemaan äänettömälle. Todellisuus on jotain muuta. Ilman
kännykälle kirjoitettua pää- tai sivuroolia ei tehdä enää yhtäkään nykyajasta
kertovaa elokuvaa tai sarjaa. Käsikirjoittajat eivät tunnu osaavan enää
kirjoittaa muunlaisia tarinoita: ei ole juonta ilman puhelinta kuljettamassa sitä
eteenpäin.
Viime syksynä menin katsomaan Olivier Assayasin elokuvaa Clouds of Sils Maria mahdollisimman vähin
ennakkotiedoin. Niiden perusteella odotin kuitenkin jotain muuta kuin lähes
tauotta soivia kännyköitä ja jatkuvaa hälinää. Olin niin ärsyyntynyt, että
mietin jo poislähtöä. Yhtäkkiä kaikki hälinä lakkasi, kuva vaihtui upeaan
vuoristomaisemaan ja alkoi elokuvan toinen osa. Kännyköiden tilalla alkoi soida
musiikki. Silloin en tiennyt, että kyseessä oli Johann Pachelbelin (1653−1706) tunnettu Canon in D Major. Kun musiikki osuu täysillä, sanat loppuvat.
Sveitsin Alpeilla kuvattuun episodiin ja koko elokuvaan liittyi
olennaisesti myös sikäläinen sääilmiö, Maloja
Snake, vuorten solaan hiljalleen ajautuva paksu pilvimuodostelma.
Valkokankaallakin nähtynä se oli elämys. Todennäköisesti paikka alkoi
viimeistään elokuvan esitysten alettua vetää uteliaita turisteja.
○ ○ ○
Erään kerran elokuvanäytöksen viidestä katsojasta kolme
lähti kesken pois. Kieltämättä oudosti yhteen liitetyt tapahtumat −
perhedraama, silmissä kieppuva avaruus ja esihistorian dinosaurukset −
tuntuivat hyvin hämmentäviltä. Kyseessä oli Terrence Malickin ohjaama The
Tree of Life.
Myös tässä elokuvassa klassinen musiikki otti ja yllätti. Tällä
kertaa ilokseni myös tunnistin kappaleen, Bedřich Smetanan säveltämän Moldaun,
nykyiseltä nimeltään Vltavan. Se vei ajatukset
koulun musiikkitunneille ja opettajaan, jolle menee kaikki kiitos tunnistamisesta.
Ehdin olla tämän nuoren naisen opetuksessa vain vuoden, ja hän oli kaikkea
sitä, mitä aiempi, arvovallastaan kiinni pitänyt vanha mieskanttori ei ollut.
Nuori opettaja muutti kokonaan käsitykseni paitsi musiikintunneista myös
klassisesta musiikista, jota hän luokalle esitteli. Moldaun lisäksi mieleeni
jäi ikiajoiksi norjalaisen Edvard
Griegin säveltämä Peer Gynt -sarja.
○ ○ ○
Yleensä valitsen aika tarkkaan, millaista elokuvaa menen
katsomaan, eivätkä kaikki tietenkään ole vain loistavia. Silti vain kerran valinta on
osunut täydellisesti harhaan. Menneisyydessä menimme ystävän kanssa katsomaan Andrei Tarkovskin tieteiselokuvaa Stalker. Se oli meille nuorille (ja
kypsymättömille?) samaa kuin Malickin elokuva niille toisille kesken
poistuneille: käsittämätöntä ja pitkäpiimäistä. Aina kun luulimme elokuvan
loppuvan, se vain jatkui ja jatkui. Lopulta nauroimme niin hysteerisesti, että muun
yleisön takia oli aivan pakko lähteä pois. Johtuneeko tästä elokuvasta, ettei
minkäänlainen scifi vähimmässäkään määrin vedä puoleensa.
○ ○ ○
Sitten on niitä elokuvia, jotka voi katsoa monta kertaa
elämän aikana (mieluummin ei kuitenkaan liian usein). Kiitos Neloselle, jonka
ansiosta tämä perjantai-ilta kuluu toisen suosikkielokuvani, Ridley Scottin ohjaaman Thelman ja Louisen parissa.
