Kirjoissa on aina kerrottu tarinoita, samoin elokuvissa,
valokuvissa ja musiikissa. Yhtäkkiä tarinankertomisen suosio tuntui leviävän
kaikkialle. Eri viestinten haastatteluissa huomioni on kiinnittynyt toistuvasti samaan seikkaan: yhdellä jos
toisellakin (erityisesti luovan työn) tekijällä on tarve kertoa tarina, välitti
sen sitten astia, koru, pussilakana tai jokin muu. Eri asia on, kuinka moni
tällaisen tarinatuotteen ostaja osaa sen tavarasta lukea. Ilmiöstä tulevat
mieleen sanat nöyrä ja kipeä ja niitä mielellään käyttävät urheilujohtajat
ja poliitikot.
Kuvasta joku on keksinyt sanoa, että se yksin kertoo enemmän
kuin tuhat sanaa. Eloisammin saman asian on ilmaissut Suomessa ajankohtainen ranskalaismestari Henri Cartier-Bresson todetessaan, että
”Joskus yhden kuvan sommittelu on niin elinvoimainen ja rikas ja sen sisältö
säteilee ulos kuvasta niin voimakkaasti, että tämä yksi kuva itsessään on
kokonainen tarina”.
Sitaatti on peräisin Michael
Freemanin kirjasta Miten valokuva toimii. Näe, tulkitse ja opi mestarikuvaajilta (Docendo 2012). Freeman on
ottanut siihen kymmenien yksittäisten kuvien lisäksi myös joitakin useasta
kuvasta koostuvia kuvaesseitä eli -kertomuksia, jotka olivat erityisesti
amerikkalaisen Life-lehden suosiossa
1940−1960-luvuilla. Kuvaesseen uranuurtajana pidetään lehdessä työskennellyttä W. Eugene Smithiä. Kirjassa esitellään muun
muassa hänen maalaislääkärikuvakertomuksensa (1948) sekä Larry Burrowsin kuvaessee helikopteripelastusoperaatiosta
Vietnamissa (1965).
Ensin mainitun jutun kuvaaminen vei aikaa neljä viikkoa,
mutta tuohon aikaan lehdessä arvostettiin enemmän lopputulosta kuin mahdollisimman
vähäisiä kustannuksia. Pelastusoperaatio Yankee
Papa 13 -helikopterilla taas oli tapahtuma, jota kuvaaja ei voinut
ennakkoon suunnitella, siihen oli vain mentävä mukaan ja tehtävä parhaansa.
Freeman siteeraa myös kuvatoimisto Magnumin päällikköä Neil
Burgessia vuodelta 2010: ”Lehdet −− eivät enää rahoita kuvajournalismia. Ne
eivät enää rahoita kuvareportaaseja. Ne rahoittavat vain juttujen kuvitusta.” Ehkäpä
vielä tulee aika, jolloin sanomalehdet käyttävätkin enää vain intomielisten
lukijoidensa lähettämiä vinkkikuvia.
Puolivillainen tarina − miten mielikuva muutetaan valokuvaksi
Freemanin kirjasta sain visuaalisen annin ohella runsaasti
mitä kiinnostavinta tietoa. Kiehtovaa ei aina ole vain itse kuva vaan myös se,
mitä kaikkea kuvan takaa paljastuu. Ilokseni monipuolisessa kuvavalikoimassa on vain
muutama otos, jonka olin nähnyt jo aiemmin. Yksi niistä on amerikkalaisen Cary Wolinskyn kuvaama puoliksi keritty lammas vuodelta 1986.
Tarkkasilmäisinkään katsoja tuskin pystyy näkemään tarinaa tämän
kuvan takana. Wolinsky oli aiemmin tehnyt National
Geographic -lehdelle 52-sivuisen(!) jutun silkistä, ja myöhemmin hän tarjosi
sille myös villa-aiheista juttua. Päätoimittaja ei kuitenkaan olisi halunnut inhoamiensa
lampaiden kuvia lehteen. Wolinskysta ajatuskin jutusta ilman niitä oli
mahdoton, joten hän lupasi tehdä kaikkensa kääntääkseen päätoimittajan pään. Kertomus
halutun laisen kuvan saamisen hankaluudesta osoittaa hänen olleen tosissaan.
Wolinsky halusi jutussaan näyttää, kuinka paljon lammas
kauden aikana kasvattaa villaa. Hän arveli, että lampaan keritseminen
puolittain ja sen kuvaaminen veisi yhden iltapäivän. Osoittautui kuitenkin,
että Uudessa-Seelannissa varhain aloitettu keritsemiskausi alkoikin olla jo
lopuillaan. Kaikkialla ajomatkan varrella näkyi vain ”alastomia” määkijöitä.
Viimein löytyi viisi lammasta täysissä pukeissa. Wolinskya
avustanut rutinoitunut keritsijä ei kuitenkaan ollut tottunut tekemään työtään
vain puolittain. Ilmeisesti jälki ei ollut lähelläkään sitä, mitä kuvaaja
toivoi. Kaiken lisäksi toisen puolen turkki painoi niin paljon, ettei lammas
pysynyt jaloillaan.
Seuraavaksi Wolinsky kertoo matkanneensa Australiaan lähelle Melbournea
(siis 2 500 kilometrin päähän), jossa muuan lammasfarmari oli luvannut jättää sata
vuoden ikäistä lammasta odottamaan hänen tuloaan. Farmin lampolasta tehtiin
studio taustakankaineen. Lisäksi apuna oli 12
moottoripyöräpaimenta, jotka kuvausvaiheessa muodostivat muurin estämään
lammasparan pakoaikeet.
Keritsijät ovat tottuneet käsittelemään tuhansia lampaita
nopeassa tahdissa, joten he eivät olleet turhan tarkkoja työn jäljestä. Koska lampaan
nahka villan alla on pehmeä ja kurttuinen, sähkökeritsimet jättivät muuten
valkoiseen nahkaan usein punaisia verinaarmuja. ”Siksi ensimmäinen lammas ei
päässyt tähdeksi. Eikä toinen, yhdeksästoista eikä kahdeskymmenesseitsemäs”,
kuvaaja kertoo. Lopulta maailmanmaineeseen nousi lammas numero 30, kun Wolinsky
oli ensin ehostanut sen kaulassa olleet naarmut villatukulla piiloon. Hänen
juttunsa Wool: Fabric of History
ilmestyi National Geographicissa (kuvanottohetkeen nähden vasta) vuonna 1988.
Onko tässä enemmän kyse valokuvaajan intohimosta vai
kunnianhimosta, vaikea sanoa. Ainakaan työmotivaation puutteesta Wolinskya ei voi
syyttää.
Romanttinen tarina − miksi valokuvaajaksi
Freemanin kirjassa ei mainita walesilaista David Hurnia, joka viimeksi kertoi työstään Teeman Magnum-kuvaajia
esittelevässä sarjassa. Oli kiinnostavaa kuulla, miten hän oli päätynyt
ammattiinsa. Nuorenamiehenä Sandhurstin sotakorkeakoulussa hänen silmiinsä osui
Picture Post -lehti ja siinä
kuvasarja Camera in Russia. Yksi valokuvista
esitti venäläistä upseeria ostamassa hattua vaimolleen. Hurnin iloisimpiin
lapsuusmuistoihin taas kuului päivä, jolloin hänen isänsä palasi sodasta. Ensi
töikseen tämä vei vaimonsa (ja poikansa) tavarataloon ja osti puolisolleen
hatun.
Hurnille kuvan tuoma romanttinen muisto vanhemmistaan oli
niin rakas, että se liikutti palvelustaan suorittavaa nuorukaista vieläkin syvästi.
Samalla se ”painoi enemmän kuin mikään venäläisvastainen propaganda”, jota
sotakorkeakoulussa tuolloin harjoitettiin. Hurnin silmissä ei venäläisillä ja
brittiläisillä ollut mitään eroa. Siksi juuri se kuva sai hänet tekemään
päätöksen ryhtyä valokuvaajaksi. Vasta myöhemmin hänelle selvisi, että sen oli
ottanut Cartier-Bresson. Ratkaiseva hetki, totisesti.
