Tänä syksynä ei siis enää tule Docventuresia. Vieroitusoireita tai ei, nyt on vain totuteltava
siihen, että keskiviikkoilloista tuntuu puuttuvan jotain oleellista. Epäilemättä ohjelmalle olisi ottajia toisilla kanavilla, mutta katsojana
toivon, ettei niin pääse käymään. Mikä voisi olla ikävämpää kuin mainoskatko
kesken kiinnostavan tapahtumakulun ja keskittyneen katselun? Tai mikä ärsyttävämpää
keskustelun virratessa kuin kuulla sanat ”Pysykää kanavalla, jatketaan taas
hetken päästä”?
Kaikista tämän kauden Docventures-dokumenteista
käsittämättömin oli mielestäni skientologiaa käsitellyt Going clear. Käsittämättömin siinä mielessä, että kaikista selityksistä
huolimatta on niin vaikea ymmärtää ihmismieltä ja sitä, mihin kaikkeen se voi
taipua. Aina tällaisesta manipuloinnista ei voi syyttää jotain uskontoa (joka puolestaan
on eri asia kuin usko). Mihin katoaa ihmisen itsesuojeluvaisto?
En kuulu kaikki
heti mulle nyt -sukupolveen,
joten jaksan kyllä odottaa seuraavaa kautta. Tauon tehtävä on pitää yllä
kiinnostusta, ”mielen ruokahalua”. Odotus on kuin perunalaatikko, jonka
ilmestyminen kaupan hyllyyn merkitsee minulle joulun tuloa. Jouluruokia ei
kuitenkaan pidä syödä pitkin vuotta.
Onneksi muita katsomisen arvoisia dokumentteja ainakin Ylellä
riittää muillekin päiville. Mainoskanavien dokumentit ovat laadultaan liian
usein ”lööppikamaa”, jossa aliarvioidaan katsojan ymmärrys toistamalla samoja
asioita kymmenen minuutin välein. Sellaisia en yksinkertaisesti jaksa katsoa.
Niinpä ilahdutti kuulla, että Suomen Kuvalehden journalistipalkinto annettiin viime viikolla
juuri Docventuresille (ja kunniamaininta valokuvaaja Caj Bremerille). Palkintolautakunnan perusteluissa todetaan, että ”Rantala
ja Milonoff ovat onnistuneet tekemään vakavasta kiinnostavaa ja tärkeästä
trendikästä”. Sanassa trendikäs tosin
kuuluu häiritsevä sivuääni. Trendikäs, siis muodikas. Aivan kuin dokumenttidiggauksessa
olisi kyse jostain huippumuotia seuraavan joukon mielipiteestä: yhtenä päivänä se
on in, toisena out. Hyvä dokumentti on katsomisen arvoinen aina ja myös ilman yhteistä jälkipuintia.
