Ei kuolema korjaa, se rikkoo kaikki kaipaavatkin.
Muun muassa näin kirjoittaa
Arno Kotro aforismikirjassaan Pysäytyskuvia. Yleensä kuolema halutaan sulkea pois
mielestä, mikä onkin aivan ymmärrettävää. Mutta mitä enemmän sitä yrittää, sitä
kovemmin kuolema lähelle tullessaan iskee.
Vaikka kuolema kauhistuttaa minuakin, elokuvista
parhaimmassa ei juuri muusta puhutakaan. En silti koskaan ole pitänyt
espanjalaisen Alejandro Amenábarin
ohjaamaa elokuvaa Meri sisälläni (2004)
pelottavana tai raskaana. Se ei ole edes surullinen. Hyvin vaikuttava kyllä: sydämetön se ihminen, jota tämä elokuva ei kosketa.
Roolinsa täydellisesti sisäistänyt Javier Bardem esittää halvaantunutta Ramónia, joka toivoo hyvää
kuolemaa ja yrittää kaikkensa saadakseen apua sen omaehtoiseen toteuttamiseen.
Hänellä on lähellään monta rakastavaa ihmistä ja näillä yhtä monta mielipidettä
asiasta. Kirkko kieltää ehdottomasti, oikeuslaitos ei anna lupaa, perhekään ei hyväksy.
Vierelle ilmaantuu kaksi naista, joista toinen herättää toivon, toinen ei.
Kunnes osat vaihtuvat.
Elokuvassa kaikki saavat esittää näkemyksensä, mutta lopulta
tärkeintä on kuitenkin se, mitä Ramón itse ajattelee. Vaikka keho on turta, mieli toimii kirkkaasti.
Vierestä katsovan on niin helppo sanoa, ettei hyväksy aktiivista kuolinapua. Väärältä tuntuu sekin, jos toinen ihminen esittää vaatimuksia: ”Sinun on jaksettava elää siksi, että minä niin haluan.”
Valitettavasti tässäkään elokuvassa ei uskalleta antaa
kuolemalle koko näyttämöä. Myös Amenábarin oli pakko ”keventää tunnelmaa” ja
näyttää, että elämän kiertokulku jatkuu kaikesta huolimatta. Turha ja
kliseemäinen sivujuonne muuten loistavassa tarinassa.
En muista, millaista julkista keskustelua Meri sisälläni aikoinaan herätti, mutta voin kuvitella:
todennäköisesti ääriä pitkin taas käytiin. Mitä
jos kaikki... Kenenkään ei pidä... Aivan kuin se valtava ihmisjoukko, joka nimenomaan pelkää kuolemaa, yhtäkkiä ei
muuta haluaisikaan kuin päästä vapaaehtoisesti hengestään. Kyse on kuitenkin
itsemääräämisoikeudesta ja valinnanvapaudesta tilanteessa, jossa ihminen pitää
kuolemaa elämäänsä parempana. Ei olisi tullut mieleenkään tuomita Ramónin
päätöstä. Voiko joku rehellisesti väittää, että haluaisi viettää vuosikymmenestä toiseen neliraajahalvaantuneen
elämää?
Pyhäinpäivänä
