Ääriajattelu ei ole vain pahamaineisten ääriliikkeiden
”yksinoikeus”. Samaan sortuvat useimmat meistä, joskin se ilmenee lähinnä
sanallisena liioitteluna ja kärjistämisenä. Moni pariskunta esimerkiksi yrittää
turhaan setviä ongelmiaan syytämällä sanoja äärestä toiseen: Miksi aina
teet noin? Mikset koskaan kuuntele,
mitä sanon? Mitä siitäkin tulisi, jos
kaikki olisivat kuin sinä? No ei
todellakaan mitään.
Kun julkinen keskustelu suvaitsevaisuudesta kävi
kuumimmillaan, alkoi joskus tuntua siltä, kuin olisi jotenkin halveksittavaa
olla suomalainen. Valitettavasti tämä tunne tuli monen sellaisen
puheenvuorosta, joka vastustaa vastustajia.
Aivan kuin suvaitsevuutta puoltaviin mielipiteisiin olisi
sisältynyt pientä piikittelyä tai vähättelyä siitä, millainen ihminen tavallinen
suomalainen on. Ja aivan kuin tämä tavallinen ihminen olisi nimenomaan aina
tietyn puolueen jäsen, mikä − harmillista kyllä − harhauttaa eksymään asian
viereen. Jotain on pahasti menossa pieleen, jos Suomen lipun näkeminen saa
ensimmäiseksi ajattelemaan kyseistä puoluetta ja sen saamaa mainetta. Tällä
tavalla kuulin erään miehen reagoivan kesän puistotapahtumassa, jossa yleisölle
jaettiin muun muassa kuvakortteja, joissa liehui siniristilippu.
Suomessa myös pelättiin, että maine menee yhden ainoan huppupään
takia. Voihan… kaavakkeet! Maailman uutisvirrassa kukaan tuskin muisti asiaa
enää päivän, parin kuluttua. Samaan virtaan hukkuvat järkyttävät uutiset
vaikkapa Yhdysvalloista: edes lähes päivittäin tapahtuvat joukkoammuskelutkaan (MTV:n uutisten tilasto) eivät näytä tarpeeksi huolettavan amerikkalaisia saati muita. Yksittäinen
ihminen voi ajatella, ettei koskaan muuttaisi sellaiseen maahan, mutta muu
maailma − who cares?
En tiedä, ollaanko muualla maailmassa Suomen tapaan ikään
kuin ikuisia teini-ikäisiä: Halutaan olla samanlaisia kuin kaikki muut, ettei
vain erotuta joukosta. Käyttäytyä pitäisi kuin kuka tahansa muu eurooppalainen. Sivistyksen huippu
lienee firman, tapahtuman tai bändin englanninkielinen nimi. Entä luovutaanko muualla
jostain omasta tavasta vain siksi, että se saattaa loukata maahan asettuneen suomalaisen
tunteita?
Yhden näkökulman eurooppalaiseen kansallistunteeseen sai viime
viikolla esitetystä Ulkolinjan dokumentista Eurooppa myytävänä: siitä sai kyllä kuvan, että ihmiset yhteisön maissa ovat ylpeitä
omasta maastaan ja taistelevat kynsin hampain sen puolesta. Monen maan
kansallisomaisuutta uhkaa talouskriisin varjossa päätyminen rahakkaiden sijoittajien
yksityisomistukseen: Itävallassa myynniltä pelastettiin toistaiseksi vuoret,
Irlannissa metsät, Ranskassa historiallinen palatsi, mutta viinitarhat
päätyivät kiinalaissijoittajalle. Italiassa entinen pääministeri Berlusconi
suunnitteli 2000-luvun alkupuolella myyvänsä kaikki maan muistomerkit, ja jopa
Colosseum on ollut vaarassa. Kreikkalaismiehen sanoihin (kohdetta vaihtamalla) ehkä
tiivistyy monen eurooppalaisen kansallistunne: ”Kuolisin, jos Akropolis myytäisiin.
Ei olisi enää syytä elää.”
Suomalaista kansallistunnetta ei kukaan muu pidä hengissä
kuin me itse. Ikävää, jos suomalaisuus on monelle kuin joulukoristelaatikko:
Otetaan esille kerran vuodessa itsenäisyyspäivänä ja silloin harvoin, kun
suomalaisurheilija seisoo palkintopallilla. Muina aikoina se laatikko pidetään
visusti piilossa kaapin kätkössä. Jos joku innostuukin joulusta kauden
ulkopuolella, hänet leimataan hörhöksi.
Jotenkin pidän amerikkalaisten tavasta panna käsi
sydämelle kansallislaulun ajaksi, eikä sillä ole mitään tekemistä heihin
liitetyn yltiöisänmaallisuuden kanssa. Yksinkertainen ele viestii kunnioitusta.
En kuitenkaan halua olla amerikkalainen, ranskalainen, venäläinen tai
irakilainen − haluan olla suomalainen. Haluan olla siitä häpeilemättä ylpeä ilman
väheksyntää ja kaikenlaisia leimaavia sivumerkityksiä.
