Mitä ajattelee nainen, joka on kasvatettu olemaan miehen
holhouksessa ja joka yhtäkkiä jää yksin tai huollettavien kanssa selviämään
jokapäiväisestä elämästä? Aiemmin hän ei ehkä saanut kulkea yksin ilman
miespuolista sukulaista edes kotinsa ulkopuolella. Tunteeko hän olonsa
vapaammaksi vai turvattomammaksi uudessa tilanteessa? Ehkä hän jää vain toiveikkaana
odottamaan pelastusta.
Mitä mahdollisuuksia naisella sitten on selvitä? Kenties hän itse lähetti miehensä matkaan, ettei tämä joutuisi minkään äärijärjestön
pakkorekrytoinnin tai väkivallan uhriksi (HS 4.10.2015). Eikö naista yhtään
pelottanut, että häntä itseään voi odottaa sama kohtalo? Jos miehiä ei ole,
taisteluun kelvannee myös naisen käsipari. Jos ei siihen, niin pakkorekrytointia
on kai myös − kauniisti sanottuna − jalkavaimoksi joutuminen. Vähemmän
kauniisti sanottuna sodissa monen naisen kohtalona on joutua miesten käyttämän raa’an
väkivallan uhriksi.
Naiselle on kenties luvattu turvallisempi pääsy pois
myöhemmin, koska mies on jo toisaalla vastaanottamassa häntä ja muuta perhettä.
Miten lähteminen voi olla turvallisempaa tai helpompaa, jos olot maassa koko ajan vain vaikeutuvat?
Entä miten käy naisen, joka on niissä oloissa pakotettu hoitamaan ”vaimon”
tehtävää muiden kuin oman miehensä kanssa? Riittääkö miehen ymmärrys vai
joutuuko nainen kantamaan yksin vielä tämänkin taakan, vastuun miehensä
kunniasta?
