maanantai 5. lokakuuta 2015

Naisen näkökulmasta



Mitä ajattelee nainen, joka on kasvatettu olemaan miehen holhouksessa ja joka yhtäkkiä jää yksin tai huollettavien kanssa selviämään jokapäiväisestä elämästä? Aiemmin hän ei ehkä saanut kulkea yksin ilman miespuolista sukulaista edes kotinsa ulkopuolella. Tunteeko hän olonsa vapaammaksi vai turvattomammaksi uudessa tilanteessa? Ehkä hän jää vain toiveikkaana odottamaan pelastusta.

Mitä mahdollisuuksia naisella sitten on selvitä? Kenties hän itse lähetti miehensä matkaan, ettei tämä joutuisi minkään äärijärjestön pakkorekrytoinnin tai väkivallan uhriksi (HS 4.10.2015). Eikö naista yhtään pelottanut, että häntä itseään voi odottaa sama kohtalo? Jos miehiä ei ole, taisteluun kelvannee myös naisen käsipari. Jos ei siihen, niin pakkorekrytointia on kai myös − kauniisti sanottuna − jalkavaimoksi joutuminen. Vähemmän kauniisti sanottuna sodissa monen naisen kohtalona on joutua miesten käyttämän raa’an väkivallan uhriksi.

Naiselle on kenties luvattu turvallisempi pääsy pois myöhemmin, koska mies on jo toisaalla vastaanottamassa häntä ja muuta perhettä. Miten lähteminen voi olla turvallisempaa tai helpompaa, jos olot maassa koko ajan vain vaikeutuvat? Entä miten käy naisen, joka on niissä oloissa pakotettu hoitamaan ”vaimon” tehtävää muiden kuin oman miehensä kanssa? Riittääkö miehen ymmärrys vai joutuuko nainen kantamaan yksin vielä tämänkin taakan, vastuun miehensä kunniasta?

Toisaalta miehensä pois lähettänyt nainen voi myös viettää aivan tavallista elämää ja syödä mukavasti illallista jäljelle jääneiden perheenjäsenten kanssa, kuten lehden kuvassa. Koskaan ei ole yhtä ainoaa todellisuutta. Ehkei todellisuutta ole mikään tässäkään, vaan kaikki on vain länsimaisen naisen kuvitelmaa.