Viime kesänä iäkäs amerikkalainen tuttavani kertoi
innoissaan italialaisen kirjoittamasta kirjasta, joka kuvaa suomalaisuutta ja
suomen kieltä. Tämä Diego Maranin esikoisteos
Nuova grammatica finlandese (2000) sai
englanniksi ilmestyessään vastaavasti nimen New
Finnish Grammar (2011), kun taas suomenkielisessä versiossa Sotilas ilman menneisyyttä (2003) näkökulma
on vaihdettu kielestä päähenkilön muistin menetykseen.
Jos kirjasta ei tiedä ennakkoon mitään muuta kuin nimen, voi menettää monta
hienoa lukukokemusta. Tässä tapauksessa suomenkielinen nimi saa helposti
ajattelemaan, että voi ei, taas noita sotajuttuja. Toisaalta Uusi suomen kielioppi tuskin olisi kiinnostanut romaanien suomalaislukijoilta senkään vertaa.
Englannissa sitä vastoin The Guardianin
Nicholas Lezard tuntuu heti nähneen tylsältä
kuulostavan nimen taakse: ”It was, naturally, the flatness of the title that
attracted me: it bespoke, in its quiet confidence, a deep, rich and eventful
inner life.”
Vasta nyt etsin kirjan käsiini, ja jos sen löydettyäni olisin
jostain syystä vielä empinyt, kannen sisäliepeen sitaatti vakuutti, että muuta vaihtoehtoa
ei ole kuin lukea. Siinä Brysselissä asuva kirjailija ja kielenkääntäjä Marani kuvaa
suhdettaan Suomeen näin: ”On kuin tulisin juurilleni johonkin taianomaisella
tavalla puhtaaseen ja kirkkaaseen paikkaan, jossa näen itseni syvemmin. Olen
tainnut rakentaa sieluuni oman Suomen.”
○ ○ ○
Kaikki se, mitä olin,
mahtui kuudentoista kirjaimen sisään. Muistinsa menettäneellä sotilaalla ei
löydettäessä ole muuta kuin Suomen armeijan sotilaspuku, johon on kirjailtu
nimi Sampo Karjalainen. Puku ja mies
keinuvat sairaalalaivassa Triesten sataman aalloilla vuonna 1943. Lääkärinä
sattuu olemaan suomalainen, joka vuonna 1918 oli jättänyt kotimaansa mutta ei
äidinkieltään. Koska päähän hakatulta potilaalta on hävinnyt muistin lisäksi
kieli, lääkäri opettaa hänelle kielensä alkeet ja lähettää sitten Suomeen ja Helsinkiin.
Tohtorin neuvojen
mukaisesti olin paneutunut tunnollisesti ja järjestelmällisesti suomen kielen
opiskeluun, olin sisäistänyt käsityksen, jonka mukaan Suomi oli kotimaani,
suomalaiset minun kansani ja että heidän puhumansa kieli kuulosti siltä, jolta
äidinkieleni pitikin kuuostaa. Ahdistavina hetkinä, kun päässäni velloi pelkkä
mustuus ajatusten tilalla, olin käpertynyt tuon toivonliekin ääreen ja
pelastunut.
Maranin perehtyneisyys suomen kieleen saa minut
hämmästymään: koska se ja vain se kannattelee tuntemattoman sotilaan elämää, italialainen
kertoja tuo kuvaukseensa sellaista syvällisyyttä ja intohimoa, jollaista en
omasta äidinkielestäni ole ennen lukenut. Lisäksi sotilaspastori Koskelan hurjat
kalevalaistarinat saavat pyörryksiin kenen tahansa pään, saati niitä
kuuntelevan päähenkilön.
Uutta identiteettiään kielen avulla rakentavalle Sampo
Karjalaiselle mieluisinta on ollut tutustua abessiiviin. Abessiivi on upea, se on runoutta! Se on myös hyvin tarpeellinen
sijamuoto, sillä yleensähän meiltä puuttuu enemmän kuin mitä meillä on. Juttuseuratta
ollessaan Karjalainen puhelee Eiran taloille ja Esplanadin puille, koska niiden
seurassa hänen ei tarvitse hävetä ääntämystään. Mutta hän tekee sen hiljaa, jotta ohikulkijat eivät kuulisi, kuinka
yhden lajin edustajana osoitin sopimatonta luottamusta toiseen lajiin.
Vaikka päähenkilö ei sanojen oppimisesta huolimatta pysty aina
ymmärtämään niiden merkitystä, Marani ujuttaa sanoihin oman historian- ja
kielentuntemuksensa. Näin päähenkilö kuvaa kuulemaansa laulua, jonka hän haluaa
oppia laulaakseen sitä silloin, kun ympärillä on liian hiljaista:
Oli pitkiä sanoja,
joissa oli tiuhassa peräkkäisiä vokaaleja ja niiden päällä kaksoispisteet kuin
pikku kypärät, sekä h-kirjaimia kuin olkahihnoina. Sitten oli hyvin lyhyitä,
heittomerkin typistämiä sanoja, jotka heiluttivat kädentynkäänsä tyhjän rivin edessä.
Jotkut isot alkukirjaimet viittasivat kuuluisiin taistelupaikkoihin, joita en
kyennyt tunnistamaan. Sen sijaan tunnistin lippua tarkoittavan sanan, ja totta
oli, että se liehui hulmahdellen huulien välissä.
Laulu on Porilaisten
marssi. Sen Sampo Karjalaiselle opettaa tämän pyynnöstä sairaanhoitaja, joka
toivoo menneisyyttään etsivän miehen näkevän mieluummin nykyhetken
mahdollisuudet. Naiselle muisti on painolasti ja muistamattomuus vapautta.
Maranin kiehtovan tarinan loppukäänne on musertavuudessaankin
nerokas. Nyt saatuani kirjan päätökseen ihmettelen todella, etten ollut kuullut
siitä aiemmin. Näin ollen en tiedä sitäkään, millaisen vastaanoton Sotilas ilman menneisyyttä sai ilmestyessään
Suomessa yli kymmenen vuotta sitten. Kirjan kustantajalla ei ainakaan voisi
olla osuvampaa nimeä: Helmi.
Englannissa New
Finnish Grammar sai mainitsemani Nicholas Lezardin kirjoittamaan verkkolehdessä
(26.5.2011) muun muassa näin: ”I can't remember when I read a more
extraordinary novel, or when I was last so strongly tempted to use the word
"genius" of its author.”
○ ○ ○
Hyvistä kirjoista tehdään usein vähemmän onnistunut elokuva.
Sellaisen nähtyään harmittaa, ettei tyytynyt niihin mielikuviin, jotka lukiessa
vyöryvät oman pään sisällä. Vesittynyttä kohtaloa en soisi myöskään Maranin
(ainakin Italiassa) palkitulle romaanille. Kuitenkin, jos tarinaan joskus
tartutaan, niin arvoisensa kohtelun se voisi saada ohjaaja Klaus Härön käsissä.
