Kun tarkastelee yleisesti tunnettuja ja käytettyjä pukeutumiseen eli vaatetukseen liittyviä sanontoja, niistä saa varsin hyvän käsityksen ihmisen tavasta toimia tai joutua toimien kohteeksi eri tilanteissa. Toisaalta huonon, koska useimmiten näitä sanontoja leimaa tavalla tai toisella kielteinen merkitys, vaikkei itse vaatteeseen liity mitään kuvailevaa tai arvottavaa määritettä. Monen ilmauksen nykyiselle kielikuvalliselle käytölle on varsin helppo kuvitella konkreettinen lähtötilanne.
Ensimmäinen vaatekappale puetaan sen käyttäjän ja tarkoituksen mukaan joko alle tai päälle. Ei lupaa hyvää, kun heti aluksi uidaan jonkun liiveihin eli käydään johonkuhun väkivalloin käsiksi.
Oli liivi alla tai päällä, myös se pääsee kosketuksiin paidan kanssa, aivan kuin paita ja peppu, erottamaton pari. Kun puolestaan paita ja pusero ovat lyöneet hynttyynsä yhteen, siinä suhteessa ilot ovat yhteisiä mutta vain toinen kantaa murheet, kun tulee suru puseroon.
Hame vai housut? Jos pukeutuu hameeseen, on sanonnan riippua jonkun hameissa mukaan vaarana saada riesakseen liian innokkaan ihailijan. Jos taas valitsee housut, voi mennä pupu pöksyihin silkasta säikähdyksestä. Missä tahansa ikävässä tilanteessa sivustakatsoja huokaa huojentuneena: Enpä haluaisi olla hänen housuissaan.
Olo tuskin helpottuu, kun siirrytään jalkineisiin. Arvoasemansa menettänyt menettää usein myös työpaikkansa eli saa kenkää. Joskus taas vähemmästäkin kenkä puristaa mieltä − voisiko se johtua siitä, että sukat pyörivät jaloissa. Korvissa kun soi vain tuo sävel askelten ja huulilla toive: Jospa edes yhden kerran nuo ranskalaiset korot seisahtais!
Kevytkenkäinen yrittää korjata tilanteen vaihtamalla järeämpiin jalkineisiin, saappaisiin. Eipä paljon ilahduta, jos sitten saa kuulla olevansa tyhmä kuin saapas. Tyhmyydestä kun sakotetaan: voi olla, että erehtyy mielistelemään nuolemalla jonkun saappaita tai luulemaan itsestään liikoja, kun yrittää astua liian suuriin saappaisiin.
Monen toiveena on kuitenkin saada kuolla saappaat jalassa, äkkiä, työnsä ääreen tai ilman kipua ja pitkää sairastamista. Sanonta kertoo myös taistelutahdosta, tahdosta puolustautua viimeiseen asti ja hävitä kunniakkaasti.
Pikkutakki on ehkä puettu jo ennen jalkineita. Ehkei kannattaisi, sillä jos takki on tyhjä, ei kaikkensa antaneena jaksa tehdä yhtään enempää. Toisinaan taas tappion kärsinyt joutuu ottamaan takkiinsa. Takki auki kulkeva kuvittelee pöyhkeästi olevansa kaikkien muiden yläpuolella.
Käsineille on edelleen käyttöä talvisäillä niin kauan kuin talvia riittää. Käsineistä saa ainakin lämmikettä, jos huomaa seisovansa tumput suorina tilanteessa, jossa ei joko viitsi tai osaa tehdä mitään jonkun hyväksi. Jos taas ei edes välitä koko asiasta, tumpuista ei ole apua, koska silloin kuuluu viitata kintaalla. Kun ylivoimaisen vaikeassa tilanteessa ei enää näe muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa, on aika heittää rukkaset naulaan.
Kaikista muista sanonnoista poiketen käsineen materiaali määrittää merkitystä silloin, kun jotakuta kohdellaan silkkihansikkain, varoen joko toisen henkilön haurautta tai hänen suututtamistaan.
Viimeiseksi puetaan päähine, ja asukokonaisuus on valmis. Kovin hyvää ei lupaa käyminen hattu tai lakki kourassa: jos silkkihansikkaat unohtuivat taskuun, voi myöhemmin joutua nöyrästi anelemaan. Toisaalta jos tavalla tai toisella saavuttaa huomattavaa menestystä, saattaa menestys nousta liikaakin hattuun.
Ylpistelyn vastapainoksi on kuitenkin syytä nostaa hattua silloin, kun haluaa kunnioittaa jotakuta toista tai arvostaa jotain saavutusta. Entisaikojen kohteliaisiin käytöstapoihin kuulunut hatunnosto harvalta enää onnistuu, sillä muu kuin kylmältä suojaava päähine näyttää kasvaneen monen kantajansa päähän kiinni paikasta ja tilanteesta riippumatta. Joskus puolestaan tumput suorina paikalleen jähmettynyt saattaa kadehtia sitä, joka nopeasti vetää hatusta mitä nokkelimman keinon selviytyä tiukasta tilanteesta.
Näin on ihminen vain sanoilla leikkien saatu vaatetettua kiireestä kantapäähän.
