Saataisiinko nykyaikana sellaisia isoja yhteiskunnallisia epäkohtia kuten orjuus, apartheid ja naisten äänioikeudettomuus korjattua vain sosiaalisessa mediassa raivoamalla? Tuskinpa.
Mainittujen tavoitteiden saamiseksi tarvittiin moraalisen raivon lisäksi pitkäjänteistä kollektiivista toimintaa, jonka teho perustui hyvään organisointiin ja sitoutumiseen. Istuttiin ”väärään” paikkaan bussissa, lähdettiin kaduille vaatimaan oikeuksia, ja jouduttiin usein kirjaimellisesti tuntemaan toisten viha omassa selkänahassa. Siitä huolimatta ei lannistuttu vaan jatkettiin, kunnes tavoite oli saavutettu.
Someraivoaminen on helppoa, yksinkertaista eikä vähimmillään vaadi muuta kuin kertaklikkaamista. Se on myös yleensä pelkkää hetkellistä huutamista, joka ei johda mihinkään. Paitsi siihen, että osallistujat ottavat liian helposti puolensa ajattelematta itse, mistä oikeastaan onkaan kyse. Tai onko edes oikeasti samaa mieltä vai haluaako vain osoittaa kuuluvansa tiettyyn joukkoon, siihen toiseen. Ainoastaan se merkitsee, oletko meidän puolellamme vai meitä vastaan, ilman välimuotoja. Keskittymiskyvytön ei jaksa enempiä miettiä vaan odottaa kiihkeästi jo seuraavaa myrskyä vesilasissa.
”Aktivistit eivät ole enää Yhdysvaltojen syvän etelän väsymättömiä mielenosoittajia vaan peukaloitaan pyöritteleviä Twitterin semivainottuja lumihiutaleita, joiden tavoitteena on pistää koko maailma tilille rajattoman datapaketin turvin.”
Sanoo brittiläinen Ashley ”Dotty” Charles (1988−) kirjassaan Raivoajat. Mitä tapahtuu keskustelulle, kun kaikki vain huutavat (2020, suom. 2021). Sille, joka ei seuraa sosiaalista mediaa eikä ota osaa sen minkäänlaisiin raivokohtauksiin eikä ole edes tippaakaan kiinnostunut niistä (eikä myöskään rapista), kirja on monipuolisen pohdintansa ansiosta kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus. Päällimmäiseksi jää typertynyt kysymys: mikä ihmisiä oikein vaivaa?
Charles esittelee joitakin esimerkkejä sekä someraivon kohteeksi joutuneista että sen alullepanijoista (kuten omastaan poikkeavaa identiteettiä esittänyt Rachel Dolezal, tapaprovokaattori Katie Hopkins). Kirjoittaja ei pitäydy vain saatavilla olevaan tietoon tai oleta jonkin olevan tietyllä tavalla vaan on haastatellut asianomaisia päästäkseen syiden ja tapahtumien alkulähteille. Lisäksi hän on etsinyt tutkimustietoa muun muassa neurotieteilijä Molly Crockettin puhevideoista. Keskustelut avaavat hänelle ja hänen kauttaan lukijalle näkökulmia, joita ei välttämättä muuten tulisi ajatelleeksi.
Charles haastattelee myös Stop Funding Hate ‑järjestön vuonna 2016 perustanutta Richard Wilsonia. Verkossa toimivan järjestön toimintatapoihin kuuluu välittömästi lähestyä sellaisia yrityksiä, joiden mainoksia esiintyy vihapuhetta lietsovien lehtikirjoitusten yhteydessä, ja saada ne vetämään pysyvästi mainoksensa pois kyseisten lehtien sivuilta.
Kirjasta jää myönteinen vaikutelma myös siksi, että vaikka Charles itsekin myöntää lähteneensä aiemmin helposti mukaan monenlaiseen ikävään somekommentointiin, asioihin perehtyminen ja niiden pohtiminen eri kanteilta saivat hänet muuttamaan omaa toimintaansa.
”Koska raivoamisen tunkeutuminen joka paikkaan vesittää moraalisia kannanottojamme ja syö sanojemme ja tekojemme moraalista painoarvoa, olemme taantuneet lässyttäviksi, ”turvallisten tilojen” ja ”vastuunkannon” perään lakkaamatta haikaileviksi wannabe-aktivisteiksi. Joukoksi päämäärättömiä kaikesta loukkaantuvia voikukkia, jotka hajoavat täysin pienestäkin tuulenvireestä.”
