maanantai 13. helmikuuta 2017

Mitä jos kaikki olisi pelkkää sumutusta



Jos joku vielä kuvittelee, että ylenpalttisesti hehkutettu digitalisaatio tuo pelkkää onnea ja helppoutta elämään, hän voi joutua katkerasti pettymään kuvitelmiinsa. Kääntöpuoli on jo näyttänyt kasvonsa eri tavoin: Jonkun yksityisyys on mennyttä, kun henkilöys (ja vaikkapa rahat) on varastettu. Valeprofiileja ja -uutisia on levitetty, ja näin on tuhottu tai yritetty tuhota jonkun toisen elämä. Monenlaisia yksittäisiä tapauksia, jotka tapahtuvat jollekin toiselle.

Verkossa voi tapahtua mitä tahansa. Siellä luikertelee jopa matoja. Ylessä esitettiin jokin aika sitten aiheesta dokumentti Sota tietoverkossa. Siinä kerrottiin Israelin ja USA:n kehittämästä madosta, jonka avulla ne pääsivät Iranin ydinohjelmaan. Eikä vain sinne vaan mato otti ja luikersi omin päin yli sataan maahan ja paljasti järjestelmällisen kyberoperaation.

Amerikkalaisen Patricia Cornwellin uusimmassa dekkarissa Riistetty (Otava 2016) käytetään uudenlaista termiä datafiktio, josta suomenkielinen hakukone ei anna yhtäkään osumaa. Sen tilalla tarjotaan termiä autofiktio. Englanninkielinen data fiction sen sijaan poimii tuossa tuokiossa osumia 36 800 000.

Kirjassa juristi Jill Donoghue selittää termiä kuolinsyytutkija Kay Scarpetalle seuraavasti: ”Se on ilmiö, josta voi tulla totta, mikäli meistä tulee niin riippuvaisia teknologiasta, että elämämme rakentuvat näkymättömien asioiden varaan. Silloin emme pysty itse arvioimaan, mikä on totta ja mikä valhetta, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Kuvitellaanpa, että meillä on tietokoneohjelma, joka tekee kaiken työn puolestamme. Silloin tuo ohjelma määrittää ison osan todellisuudestamme, mutta entä jos se valehtelee? Entä jos kaikki, mihin uskomme, ei olekaan totta vaan valhetta, pelkkää kangastusta? Entä jos julistamme sotia, hoidamme potilaita, teemme päätöksiä elämästä ja kuolemasta datafiktion perusteella?”

Puhelimestaan täysin riippuvaista Scarpettaa onkin teknologian kehitys alkanut huolettaa. Aikansa se teki kaikesta parempaa, mutta nyt hänestä on alkanut tuntua siltä, että maailma on palaamassa pimeälle keskiajalle. Vaikka hän tuntee liikkuvansa digitaalisen viestinnän avulla nopeammin kuin koskaan, se tarkoittaa sitä, että hänen luonnolliset navigointilaitteensa – omat silmät, korvat ja kosketusaisti – rapistuvat. ”Ikävöin kynää ja paperia. Ikävöin kasvokkain käytäviä keskusteluita. Pelkään, että ihmiskunta on matkalla epäilyksen ja harhaluulojen aikakaudelle.”

Scarpetta pohtii, mitä tapahtuu, jos päädymme lopulta siihen pisteeseen, että epäilemme kaikkea tietokoneiden hallinnoimaa: potilas- ja terveyskertomuksia, hälytyspalveluja, veriryhmiä, sormenjälkiä, dna-profiileja, tilisiirtoja, taloustietoja, ammattilaishakemistoja, rikosrekistereitä sekä jopa henkilökohtaisia tekstiviestejä ja sähköposteja. Entä jos emme voi luottaa enää mihinkään? 

Cornwell vie Scarpettan tutkimaan tapausta, joka samalla saa hänen päähenkilönsä hetkessä epäilemään kaikkein läheisimpien ihmisten luotettavuutta. Lukijana voi vain ihmetellä, miten helposti se käy sellaiseltakin, jonka usko aiemmin on ollut horjumaton.


 Kuvan otti ystäväni Sirpa.

torstai 9. helmikuuta 2017

Kieli mielessä



Mitä lie mainostekstin laatija ajatellut suunnitellessaan (omasta mielestään repäisevää?) plakaattia vaatekaupan oven pieleen: Osta 40 €, saat -10 € alennusta. Varsin hämäräksi jää, millaiseen kaupantekoon asiakas tässä oikein ryhtyisi. Mitä lopulta jäisi käteen hänelle ja kaupalle?

Kuulostaa enemmänkin siltä, että tarkoitus on vaihtaa valuuttaa vaateostosten ohessa.

Mainos on hyvä esimerkki muistuttamaan suomen kielen sijamuotojen käytön tärkeydestä. Ilman taivutusta asia muuttuu toiseksi, yhteydessään suorastaan absurdiksi. Ei ole lainkaan sama, kehotetaanko ostamaan 40 €:lla vai 40 €.

Mainos lupaa ostajalle lisäksi -10 € alennusta. Vähän niin kuin Hinnat laskevat alaspäin, kuten eräs ministeri totesi tiedotustilaisuudessaan viime syyskuussa. 

• • • 

Helsingin Sanomien Merkintöjä-palstalla kerrottiin 30.1.2017, että vastikään tarkastetun, kasvatustieteiden alaan kuuluvan väitöskirjan mukaan luokanopettajaopiskelijoiden kielioppitaidot ovat varsin heikoissa kantimissa. Vain viidennes testiin osallistuneista tunnisti lauseesta subjektin eli tekijän ja objektin eli toiminnan kohteen vain alle 10 prosenttia. Jos opettaja itsekään ei hallitse sitä, mitä opettaa, myös oppilaiden tietämys heikkenee entisestään.

• • • 

Tuttukin sana pääsee yllättämään tavallisesta poikkeavassa käytössä. Näin kävi äskettäin katsoessani espanjalaista televisiosarjaa, jossa keskusteltiin jostain ikävästä aiheesta. Toinen henkilö sanoi toiselle: Älä myrry. Verbiä myrtyä (masentua, katkeroitua) käytetään niin harvoin sellaisenaan, että se väkisinkin tarttui mieleen. Sitä en tiedä, oliko käännös koneen vai ihmisen. Hauskalta se joka tapauksessa kuulostaa.

torstai 2. helmikuuta 2017

Hetkiä historiassa



Äiti maa vaihtaa asentoa, ja hetken kaikki pidättävät hengitystään. Näin runollisesti kuvaili lyhytfilmin kertoja vuonna 1906 Kalifornian San Franciscossa tapahtunutta suurta maanjäristystä Ylen sarjassa Hetkiä historiassa. Kuvaus sopii yhtä lailla muihinkin vastaavanlaisiin luonnonmullistuksiin. Äiti maa tuntuu vanhetessaan vaihtavan asentoa aina vain useammin.

Runollisuus on kuitenkin kaukana tapahtumasta, jonka kesto lasketaan sekunneissa mutta uhriluku usein jopa kymmenissätuhansissa. Huhtikuun 18. päivänä sattuneessa San Franciscon järistyksessä kuoli noin 3 000 ja kodittomaksi jäi 250 000 ihmistä. Myös aineelliset tuhot olivat valtavat. Sen jälkeen on seurannut monia vielä tuhoisampia järistyksiä, kuten Intian valtamerellä 2004, Kiinan Sichuanissa 2008 ja Haitilla 2010.

San Franciscon tuhoalueen kuvauksessa käytettiin ensimmäisen kerran tuoreeltaan hyväksi myös ilmakuvausta. Tuolloin Yhdysvaltain laivaston kuvaaja George Lawrence lähetti kehittelemänsä panoraamakameran leijan matkassa taivaalle keräämään kuvamateriaalia tuhosta ja sen laajuudesta.

Kuten tapana on, kun maailmalla tapahtuu, myös vuonna 1906 uutisoitiin järistysalueella olleiden suomalaisten kohtalosta. Turkulaisen Uusi Aura -lehden numerossa 46 kerrottiin 21. huhtikuuta muun muassa seuraavaa: ”Suomalaisia asuu San Fransiscossa paljon, mutta heidän lukumääräänsä on vaikeata arvata, suureksi osaksi sen tähden, että siellä on lukuisasti sellaisia suomalaisia, jotka eivät enää tunnusta kansallisuuttaan, vaan elävät amerikalaisten joukossa ja käyvät amerikalaisista." 

Kaliforniaan on jo kauan ennustettu uutta tuhoisaa maanjäristystä. Luonnonmullistusta ennen ehti kuitenkin henkinen järistys iskeä koko maahan (ja maailmaan): kansakunnan yhdistämistä ja yhteistyötä tukenut tunnuslause Yes, we can muuttui yhdessä yössä yksinvaltiutta korostavaan muotoon Because I can.