Valinnanvapaus kirjastossa

Kirjan (tai elokuvan) saamat ylistävät arviot ovat tekijälle mannaa. Muihin ne voivat vaikuttaa myös päinvastoin. Lukijana (tai katsojana) usein tavalla tai toisella pettyy liian suuriin ennakko-odotuksiin. Olihan se hyvä, mutta oliko niin hyvä? Pettymyksiltä kenties säästyisi välttämällä arvioita.

Onneksi uutuuskirjan saamat kehut ennättää monesti melkein unohtaa siihen mennessä, kun sen saa kirjastosta. Siinä vaiheessa muistaa enää, että tästä teoksesta on puhuttu.

Suosin kirjastoa, koska se kirjatarjonnallaan antaa mahdollisuuden lukuisiin toissijaisiin kokemuksiin, jotka muuten jäisivät kokematta. Valintaperusteeksi käy mikä vain ulkoasusta aiheeseen. Pätkälukemista karttaville kirjan paksuus merkitsee pitkää lukunautintoa, joitakin se taas hirvittää. Joku valitsee kirjan kauniin kannen takia ajatellen, että sisällönkin täytyy siksi olla ilo silmälle ja mielelle. Tekijän nimi on monelle takuu teoksen laadusta, toisia kiinnostavat vain tietokirjat faktoineen.

Vaikka usein tulee poimittua kirja Näitä suosittelemme -hyllystä, myös silloin jokin oma sisäinen vaikutin ohjaa valintaa. Aina ilahduttaa, jos tekstistä nousee vaikka vain yksi mieltä inspiroiva lause.

Tove Jansson on jälleen ajankohtainen, ja vuonna 1972 ilmestyneestä Kesäkirjasta (WSOY) on otettu 2 000 kappaleen uusi painos. Esimerkiksi ohuista kirjoista tai saarielämästä pitävä voisi valita sen. 

Saaressa kesäänsä viettävät pikkutyttö Sophia, isoäiti sekä tytön isä. Enimmäkseen isä työskentelee ja nuorin ja vanhin pitävät seuraa toisilleen. Välillä sattuu myös ristiriitoja. Silloin isän rakastamasta vanhasta, kankeasta huovasta tehdystä kotitakista tulee isoäitiä ymmärtäväisempi kuuntelija. 

”Sinä kesänä, jolloin Sophialle tuli uusi uhmaikä, oli sateiset ja kylmät ilmat ja kovin vaivalloista olla onneton taivasalla. Siksi Sophia haki yksinäisyytensä ullakolta. Hän meni pahvilaatikkoon istumaan ja katseli kotitakkia, hän lausui kamalia ja musertavia asioita ja kotitakin oli hyvin vaikea sanoa vastaan."

Täydellisen lauseen kuolema. Valitsin kyseisen kirjan (Like 2016) kirjastosta ainoastaan nimen perusteella, sillä sen virolainen tekijä Rein Raudista ei ole ennestään tuttu. Toisaalta tarpeeksi hyvä syy jättää kirja lukematta olisi pelkästään ruma, neuvostoajan ankeutta huokuva etukansi. Nimen ohella kiinnosti tietää, mihin viittaa takakannen sitaatti ”Kaikki tiesivät siihen aikaan, mitä tarkoitti, kun televisiossa esitettiin yhtä soittoa Joutsenlampea…”. 

Sen sijaan englantilaisen Chris Cleaven romaania Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus 2016) en todellakaan valinnut nimen takia, vaan hänen aiemman teoksensa Little Been tarinan vuoksi. Sen perusteella uusi kirja antaisi enemmän kuin hömpältä kuulostava nimensä antaa ymmärtää. Kirjassa eletään sota-aikaa pääasiassa 1940-luvun alun Lontoossa. 

Tarinassa mainitaan vain ohimennen ulkomailla haavoittunut sotilas, joka lähetetään kotimatkalle lentokonekuljetuksessa. ”Postisäkkien suloisessa säkkikankaan hajussa hän ymmärsi kuolevansa, ja häntä ilahdutti ajatella, että hänen seuranaan oli niin paljon kotiin matkaavia lempeitä sanoja.” Romaani kannatti lukea ihan vain tämän virkkeen takia. 

Toisinaan on kiinnostavaa lukea jonkun toisen suuresta intohimosta, kuten esimerkiksi Rakkaudesta polkupyörään (Atena 2012). Kirjoittajalla Robert Pennillä oli jo erilaisia pyöriä vaikka toisille jakaa, mutta hänen oli saatava täydellinen. Mittatilaustyönä tehtyjä pyörän osia kootessaan hän matkasi Italiaan, Saksaan, Britanniaan ja aina Yhdysvaltoihin asti. Täydellisen esineen tavoittelu vaati täydellistä paneutumista. Ja hieman rahallista satsausta. 

Sukulaista miellytti Jörn Donnerin kirja Miksi olen (Otava 1998), niinpä se pääsi lukulistalle. Siihen aikaan, kun vielä kirjoitettiin käsin oikeita kirjeitä, 14-vuotiaskin saattoi lähestyä toisaalla olevaa äitiään näin: ”Sää ja minä voimme erinomaisesti, sää voisi ehkä olla vähän parempi, mutta minä tuskin.   – Miten te itse voitte kiinnostaisi minua mutta toivon joka tapauksessa että hyvinvointinne on runsasta.” 

Ja niin edelleen.

Sanojen maailmasta

Maailma on täynnä sanoja. Aina ei tule ajatelleeksi, että kaikkia ei tarvita kaikkialla, vaan niitä käytetään tarpeen mukaan.

Otetaan vaikka lumi, tuo katoava luonnonvara. Peter Høeg on antanut romaanissaan Lumen taju (1992) päähenkilölleen, tanskalais-grönlantilaiselle Smilla Jaspersenille kyvyn erottaa lumen lukuisat eri ilmentymät. Kirjan lukemisesta on jo kauan, joten lainaan kirjaa arvioineen Clive Sinclairiin sanoja: ”During the course of the novel we are introduced to so many of these native terms that, by its end, we are able to distinguish between qanik (big flakes) and apuhiniq (frozen drifts).” (Independent 9.10.1993)

Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä (9.3.2017) käsiteltiin lyhyesti kysymystä Miksi tunnemme kateutta saavutuksista. Jutussa kerrottiin, että hollannin kielessä kateudesta voi käyttää kahta eri sanaa sen mukaan, tarkoitetaanko hyvänsuopaa vai pahansuopaa kateutta.

Siinä missä pahansuopa kateus toivoo kurjia oltavia menestyjälle, hyvänsuopa kateus kannustaa kadehtijaa kohentamaan omaa elämäänsä.

Helmikuussa Fem-kanavalla esitettiin saksalainen dokumentti Ghostland (2016). Namibiassa käyneet saksalaiset kutsuivat busmanniheimon jäseniä vastavierailulle tutustumaan Eurooppaan. Kun autiomaassa asuvat metsästäjä-keräilijät siirtyivät Saksan, Italian ja Tanskan kaupunkeihin, yhteiset sanat olivat varmasti hakusessa. Miten voi kuvata asioita, joita ei ole ennen nähnyt ja kokenut?

Busmannille tornin huippu on paikka, "jossa tuuli elää”. Rauhaa ja hiljaisuutta arvostavan heimon elämässä kiireellä ei ole sijaa, mutta viimeistään tällä matkalla vieraat oppivat sanan ja sen merkityksen. Niin usein he sitä käyttivät kuvatessaan täkäläisten ihmisten elämänhyörinää. 

Euroopassa juostaan koko ajan sinne tänne ja halutaan jatkuvasti jotain, ”yhtenä päivänä yhtä, toisena toista”. Vaikka vierailusta osattiin nauttia, loppupäätelmä kuitenkin oli, että kummallinen maailma sairastuttaa. Kukaan ei jäänyt ikävöimään suurkaupunkeja vaan kotiin oli onnellista palata. Tosin elannon vuoksi turisteja viihdyttämään.

Toisessa, Teemalla joulukuussa esitetyssä dokumentissa Human kameralle puhui elämästään iso joukko ihmisiä eri puolilta maailmaa. Heihin kuulunut Australian alkuasukas kertoi, ettei aboriginaalien kielessä ennen ollut sanoja please ja thanks. Hänen mukaansa niitä ei tarvittu, koska jakaminen kuului niin luonnollisena osana heidän kulttuuriinsa.

• • •

Sanojen virrassa niiden mieli unohtuu.

Martti Lindqvist

Kiinni omista juurista

Toista viikkoa Suomen liput ovat liehuneet Lahdessa urheilun kunniaksi. Kilpailuissa kunkin maan lippu tai sen värit erottavat urheilijat – ja myös kannattajat – toisistaan. Kanssakilpailijansa selvästi voittaneelle ojennetaan lippu hyvissä ajoin ennen maalia. Joskus on tuntunut siltä, että tietyssä lajissa täysin ylivoimainen kilpailija voisi huoletta kantaa sitä alusta asti.

Suomen lipun asemasta on ollut puhetta erityisesti viime vuosina, sillä sen käyttöä on alettu suorastaan karsastaa ääriryhmien omittua sen itselleen. Käsiin osui Maalla-lehden numero 8/2014, jossa niin ikään Lahdessa asuva muotoilija Marianne Valola kysyi, miksi kuitenkin esimerkiksi Yhdysvaltain lipulla koristettu vaate kelpaa lähes kenen tahansa (teinin) päälle.

Televisio- ja lehtikuvien perusteella lippu näyttää Yhdysvalloissa kuuluvan jokaisen kansalaisen elämään yhtä olennaisesti kuin sydän sykkii heidän rinnassaan. Ei ole kotia, jota ei olisi merkitty lipulla joko ulkopuolella tai sisätiloissa. Miksi siis usein yltiöisänmaallisiksikin haukuttujen amerikkalaisten tunnus on Suomessa hyväksytympi kuin oma lippu?

Nähtäväksi jää, onko Yhdysvaltain nykyisen presidentin niin kutsutulla politiikalla mitään vaikutusta lipun arvostukseen ja käyttöön. Amerikkalaiset ovat aina puolustaneet sitä ylpeinä, mutta miten käynee nyt, kun vapautta edustaneen valtion asema murenee, ei vain ulkopuolisten vaan omienkin kansalaisten silmissä.

• • •

Edellisen piti olla pelkkä kommentin herättämä sivujuonne.

Varsinaisesti luin kiinnostuneena kahtakin lehtiartikkelia, joista toisessa esiteltiin inarilainen jalometalli- ja korukiviartesaani Elle Valkeapää (Maalla, nro 1/2016). Sekä Valola että Valkeapää arvostavat omia juuriaan ja haluavat vaalia kulttuuriperinnettä.

Valolan perheen satavuotiaan talon kunnostuksessa käytettiin siihen hyvin sopivaa periaatetta ”tehdään niin kuin ennen on tehty”. Työssään Marianne Valola hyödyntää esimerkiksi laadukkaina pitämiään kansallispukukankaita, joista hän on suunnitellut solmioita, kukkaroita ja vauvoille omat juhla-asut. Siinäpä vaihtoehto vaikka ristiäisiin tai nimiäisiin.

Kahvimainoksesta tuttu kädentaitaja Elle Valkeapää valmistaa muun muassa koruja hopeasta ja suosikkimateriaalistaan koivunjuuresta.

Valkeapää kertoo artikkelissa, että saamelaiskulttuurissa arvostetaan hopeaa ja pidetään tärkeänä ääntä. Opiskellessaan Ruotsissa hän huomasi monen muun keskittyvän esineen muotoon, kun taas hänelle tärkeää on se, miltä koru kuulostaa. Hänen hopeakorunsa helisevät.