maanantai 19. kesäkuuta 2017

Epätodennäköisyyksiä



Harvoin voi valita vain kahdesta vaihtoehdosta, jolloin olisi 50 prosentin mahdollisuus osua oikeaan.

Uudistuneen monikansallisen rahapelin esitteessä kerrotaan, että päävoiton todennäköisyys on 1:98 172 096. Esimerkiksi Suomen väkiluku oli helmikuun lopussa 5 503 879, joten luulisi voitontavoittelijoiden kyllästyvän nopeasti mahdottomalta tuntuvaan yritykseen.

Joskus tosin vaikuttaa siltä, että viestimissä harva se viikko uutisoidaan jonkin rahapelin suomalaisesta voittajasta tai voittajajoukosta. Jotakuta oikein onnekasta jahdattiin keväällä kuin englantilaista kettua.

Luulisi niin ikään, että tavallisen ihmisen on vaikea erottua monisatamiljoonaisesta kansasta. Yhdysvalloissa riittää, että osallistuu johonkin tositelevisioseikkailuun. Siitä monelle urkenee oikein ura: sama kilpailija voidaan valita myöhemmin toiselle ja jopa kolmannelle kaudelle tai kokonaan eri ohjelmaan.

Hullultahan se kuulostaa. Kaikille halukkaille ei sittenkään anneta mahdollisuutta tavoitella amerikkalaista unelmaa. Pyrkijöistä näihin ohjelmiin ei liene pulaa, vaikka heitä olisi vain prosentti maan väkiluvusta: viime vuonna Yhdysvaltojen asukasluku oli 321 418 820 Helsingin Sanomien Teema-lehden nro 4/2016 mukaan.

Mikään ei tietenkään ylitä sitä hulluutta, että kaikista noista miljoonista ihmisistä liittovaltion johtoon pääsi mitä epätodennäköisin ehdokas. Mies, joka vie sanat suusta: Kuinka tyhmää tämän maan väki on, kun se uskoo moista sontaa? (12.11.2015 Fort Dodge, Iowa) 

Valitettavasti sitaattilähteestä ei käy ilmi, näyttikö hän yleisölleen omaa kuvaansa mietiskellessään seuraavaa: Katsokaa tuota naamaa. Äänestäisikö kukaan sitä? Voitteko kuvitella, että siinä ovat seuraavan presidenttimme kasvot? (9.9.2015 Rolling Stone) Oletukseni tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa, sillä puhujaa ei taideta (itseironisena) huumorimiehenä tuntea.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Muuan viikonloppu



Menneestä viikonlopusta jäi mieleen ainakin neljä uutta asiaa: Opin uuden sanan ja sen merkityksen käytännössä. Näin luovasti toteutetun safarihatun. Sain tietää, että myös virallinen asiakirja voi koskettaa sielua. Tiedän, missä olin, kun maa joutui myllerrykseen.

Muutama sukulainen ja minä. Edessämme oli myllätyn näköinen, joidenkin hehtaarien kokoinen maa-alue, josta kohosi säännöllisen välein matalia kekoja. Klonk siellä, klonk täällä. Tasaisesti toistuvaa ääntä piti punainen pottiputki, jonka avulla kuusentaimi toisensa jälkeen sujahti putken tekemiin koloihin, kun etenimme yhdeltä keolta seuraavalle.

Muistin brasilialaisen valokuvaajan Sebastião Salgadon ja hänen ensimmäisen metsänistutushankkeensa. Puuntaimista vain kaksi viidesosaa jaksoi lähteä kasvamaan karussa maaperässä. Luulen, että istuttamillani taimilla on suomalaisessa maaperässä paremmat mahdollisuudet, vaikka osa niistäkin varmaan näivettyy alkuunsa. Ajatus juurtuvista, kasvavista puista, siitä, että minunkin kädenjälkeni jää niin konkreettisesti elämään, tuntuu jotenkin järisyttävältä. 

Istuttamisen ajan aurinko piileskeli pilvien takana, mikä oli sinänsä miellyttävä seikka. Isäntäväen joskus (taas yhdeltä sukulaiselta) saama mallikappale pikkuruisella aurinkokennolla toimivasta ”tuuletushatusta” jäi kuitenkin hyödyntämättä. Hatun sisäpuolella oli tyhjä tila myös paristolle. Huvittunut hymyni hyytyi, kun ennen poislähtöä aurinko näyttäytyi ja hatun toimivuus tuli oikeasti testattua: otsan kohdalla ollut ratas alkoi vinhasti pyöriä. 

Yksi metsäläisistä oli äskettäin saanut uuden passin. Häntä ilahdutti viranomaistahon tapa omalta osaltaan juhlistaa Suomen juhlavuotta: Passin etukannen sisäpuolelta voi lukea muutaman osuvasti valitun säkeen Eino Leinolta: Oi oppi ottakaatte joutsenista / Ne lähtee syksyin, palaa keväisin / On meidän rannoillamme rauhallista / Ja turvaisa on rinne tunturin

Passin sivuilla kuvataan suomalaista luontoa. Mutta miksi sivuja on niin paljon, jos niitä ei (juuri) missään enää leimata? 

Kun istutusrupeaman päätyttyä lähdimme ajamaan kotiin päin, radiouutiset saivat koko joukon hyrähtämään epäuskoisesti. Siitä se myllerrys sitten lähti.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Luovuus lyö ällikällä



Aiemmin puhuttiin vain kierrätyksestä, sitten jostain tuli kiertotalous. Sana talous tuo jotenkin mukaan rahaan viittaavan sivumaun. Kiertotaloudessa ”hyödykkeiden arvo säilytetään mahdollisimman pitkään muun muassa kierrätyksen ja uudelleenkäytön avulla”. Toki hyödyke kuulostaa paremmalta kuin sana jätteet esimerkiksi käyttöön menevien vaatteiden kierrätyksessä.

Sivumennen tulee mieleen Aki Kaurismäen vuonna 1986 valmistunut elokuva Varjoja paratiisissa. Roskakuski Nikanderin edustama firma mainostaa auton kyljessä muistaakseni näin: Luotettavaa jätekyytiä jo vuodesta 1986. Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä vähemmän katsoja niin aikaansa sidoksissa olevasta mainoslauseesta huomaa huvittua.

Vanhasta uutta -ajattelu on synnyttänyt tuhansia kekseliäitä käsityöläistuotteita, joita esitellään muun muassa lukuisissa harrastekirjoissa. Minua viehättää pari vuotta sitten ilmestynyt Anu Lahden ja Arja Aalto-Viittalan kirja Lusikasta luotua (Paasilinna). Jos perinteet (ja perinnöt) eivät velvoita säilyttämään sellaisenaan esimerkiksi vanhoja hopealusikoita, niistä voi loihtia persoonallisia koruja. Kirja on kaunis katsella, ja sen lisäksi se tarjoaa yksityiskohtaista tietoa materiaaleista ja valmistuksesta. 

Aivan presidentilliseen arvoon materiaalin osalta ei päästä niin kutsutuilla pennikoruillakaan, mutta niiden historiallinen arvo on sitäkin suurempi. Ensimmäisen kerran näin pennikoruja Vuoden Nuori Kädentaitaja 2010 -palkinnon saaneen Laura Saarivuori-Eskolan tekemänä. Tunnen harvoin ostopakkoa ja kaikenlaiset tyrkyttäjät kierrän aina, mutta (kuvaannollisesti) kielontuoksuisia kymmenpennikorvakoruja ei voinut vastustaa. 

Muistuttavathan korut historian ajasta, jolloin Suomella oli oma raha. Varsinkaan 100-vuotiaat kolikot korvissa ei tarvitse hävetä kalleimpienkaan timanttien rinnalla.

Kierrätyksestä (joskaan tuskin tarkoituksellisesta) oli kyse myös ”luulevyissä”. Suorastaan hulvatonta luovuutta ovat osoittaneet venäläiset Ruslan Bugalovski ja Boris Taigin keksinnöllään käyttää pois heitettyjä röntgenkuvia äänilevyjen kopioimiseen. Sellaiselle, jolle minkä tahansa alustan käyttäminen äänentoistoon on mysteeri, röntgenkuvalevyjen soittaminen menee täysin yli ymmärryksen.

Ihmeellisistä luulevyistä kerrotaan suomenkielisessä National Geographic -lehdessä (nro 5/2017). Koska moni länsimainen musiikkityyli oli kielletty kylmän sodan aikaan 1950–60-lukujen Neuvostoliitossa, oli keksittävä keinot levittää maahan salakuljetettuja alkuperäisiä levyjä. Äänityslaitteita koottiin muun muassa porista ja vanhojen levysoitinten osista.

”Lopputulos on hätkähdyttävä: Röntgenkuva, jonka katkenneiden kylkiluiden välistä löytyy venäläistä tangoa. Sijoiltaan mennyt lantio soittaa Broadway-sävelmää. Pääkallosta kaikuu amerikkalaista jazzia.”

Luova mielikuvitus ja taito toteuttaa kuvitelmat ovat totisesti mieletöntä pääomaa. Varsinkin aikoina, jolloin tarpeellinen on taiottava melkein tyhjästä.




Maailman ympäristöpäivänä