Aiemmin puhuttiin vain kierrätyksestä, sitten jostain tuli
kiertotalous. Sana talous tuo jotenkin mukaan rahaan viittaavan sivumaun. Kiertotaloudessa
”hyödykkeiden arvo säilytetään mahdollisimman pitkään muun muassa kierrätyksen
ja uudelleenkäytön avulla”. Toki hyödyke kuulostaa paremmalta kuin sana jätteet
esimerkiksi käyttöön menevien vaatteiden kierrätyksessä.
Sivumennen tulee mieleen Aki Kaurismäen vuonna 1986 valmistunut elokuva Varjoja paratiisissa. Roskakuski Nikanderin edustama firma mainostaa auton kyljessä muistaakseni näin: Luotettavaa jätekyytiä jo vuodesta 1986. Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä vähemmän katsoja niin aikaansa sidoksissa olevasta mainoslauseesta huomaa huvittua.
Vanhasta uutta -ajattelu on synnyttänyt tuhansia kekseliäitä käsityöläistuotteita, joita esitellään muun muassa lukuisissa harrastekirjoissa. Minua viehättää pari vuotta sitten ilmestynyt Anu Lahden ja Arja Aalto-Viittalan kirja Lusikasta luotua (Paasilinna). Jos perinteet (ja perinnöt) eivät velvoita säilyttämään sellaisenaan esimerkiksi vanhoja hopealusikoita, niistä voi loihtia persoonallisia koruja. Kirja on kaunis katsella, ja sen lisäksi se tarjoaa yksityiskohtaista tietoa materiaaleista ja valmistuksesta.
Aivan presidentilliseen arvoon materiaalin osalta ei päästä niin kutsutuilla pennikoruillakaan, mutta niiden historiallinen arvo on sitäkin suurempi. Ensimmäisen kerran näin pennikoruja Vuoden Nuori Kädentaitaja 2010 -palkinnon saaneen Laura Saarivuori-Eskolan tekemänä. Tunnen harvoin ostopakkoa ja kaikenlaiset tyrkyttäjät kierrän aina, mutta (kuvaannollisesti) kielontuoksuisia kymmenpennikorvakoruja ei voinut vastustaa.
Muistuttavathan korut historian ajasta, jolloin Suomella oli oma raha. Varsinkaan 100-vuotiaat kolikot korvissa ei tarvitse hävetä kalleimpienkaan timanttien rinnalla.
Kierrätyksestä (joskaan tuskin tarkoituksellisesta) oli kyse myös ”luulevyissä”. Suorastaan hulvatonta luovuutta ovat osoittaneet venäläiset Ruslan Bugalovski ja Boris Taigin keksinnöllään käyttää pois heitettyjä röntgenkuvia äänilevyjen kopioimiseen. Sellaiselle, jolle minkä tahansa alustan käyttäminen äänentoistoon on mysteeri, röntgenkuvalevyjen soittaminen menee täysin yli ymmärryksen.
Ihmeellisistä luulevyistä kerrotaan suomenkielisessä National Geographic -lehdessä (nro 5/2017). Koska moni länsimainen musiikkityyli oli kielletty kylmän sodan aikaan 1950–60-lukujen Neuvostoliitossa, oli keksittävä keinot levittää maahan salakuljetettuja alkuperäisiä levyjä. Äänityslaitteita koottiin muun muassa porista ja vanhojen levysoitinten osista.
”Lopputulos on hätkähdyttävä: Röntgenkuva, jonka katkenneiden kylkiluiden välistä löytyy venäläistä tangoa. Sijoiltaan mennyt lantio soittaa Broadway-sävelmää. Pääkallosta kaikuu amerikkalaista jazzia.”
Luova mielikuvitus ja taito toteuttaa kuvitelmat ovat totisesti mieletöntä pääomaa. Varsinkin aikoina, jolloin tarpeellinen on taiottava melkein tyhjästä.
Sivumennen tulee mieleen Aki Kaurismäen vuonna 1986 valmistunut elokuva Varjoja paratiisissa. Roskakuski Nikanderin edustama firma mainostaa auton kyljessä muistaakseni näin: Luotettavaa jätekyytiä jo vuodesta 1986. Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä vähemmän katsoja niin aikaansa sidoksissa olevasta mainoslauseesta huomaa huvittua.
Vanhasta uutta -ajattelu on synnyttänyt tuhansia kekseliäitä käsityöläistuotteita, joita esitellään muun muassa lukuisissa harrastekirjoissa. Minua viehättää pari vuotta sitten ilmestynyt Anu Lahden ja Arja Aalto-Viittalan kirja Lusikasta luotua (Paasilinna). Jos perinteet (ja perinnöt) eivät velvoita säilyttämään sellaisenaan esimerkiksi vanhoja hopealusikoita, niistä voi loihtia persoonallisia koruja. Kirja on kaunis katsella, ja sen lisäksi se tarjoaa yksityiskohtaista tietoa materiaaleista ja valmistuksesta.
Aivan presidentilliseen arvoon materiaalin osalta ei päästä niin kutsutuilla pennikoruillakaan, mutta niiden historiallinen arvo on sitäkin suurempi. Ensimmäisen kerran näin pennikoruja Vuoden Nuori Kädentaitaja 2010 -palkinnon saaneen Laura Saarivuori-Eskolan tekemänä. Tunnen harvoin ostopakkoa ja kaikenlaiset tyrkyttäjät kierrän aina, mutta (kuvaannollisesti) kielontuoksuisia kymmenpennikorvakoruja ei voinut vastustaa.
Muistuttavathan korut historian ajasta, jolloin Suomella oli oma raha. Varsinkaan 100-vuotiaat kolikot korvissa ei tarvitse hävetä kalleimpienkaan timanttien rinnalla.
Kierrätyksestä (joskaan tuskin tarkoituksellisesta) oli kyse myös ”luulevyissä”. Suorastaan hulvatonta luovuutta ovat osoittaneet venäläiset Ruslan Bugalovski ja Boris Taigin keksinnöllään käyttää pois heitettyjä röntgenkuvia äänilevyjen kopioimiseen. Sellaiselle, jolle minkä tahansa alustan käyttäminen äänentoistoon on mysteeri, röntgenkuvalevyjen soittaminen menee täysin yli ymmärryksen.
Ihmeellisistä luulevyistä kerrotaan suomenkielisessä National Geographic -lehdessä (nro 5/2017). Koska moni länsimainen musiikkityyli oli kielletty kylmän sodan aikaan 1950–60-lukujen Neuvostoliitossa, oli keksittävä keinot levittää maahan salakuljetettuja alkuperäisiä levyjä. Äänityslaitteita koottiin muun muassa porista ja vanhojen levysoitinten osista.
”Lopputulos on hätkähdyttävä: Röntgenkuva, jonka katkenneiden kylkiluiden välistä löytyy venäläistä tangoa. Sijoiltaan mennyt lantio soittaa Broadway-sävelmää. Pääkallosta kaikuu amerikkalaista jazzia.”
Luova mielikuvitus ja taito toteuttaa kuvitelmat ovat totisesti mieletöntä pääomaa. Varsinkin aikoina, jolloin tarpeellinen on taiottava melkein tyhjästä.
