tiistai 13. kesäkuuta 2017

Muuan viikonloppu



Menneestä viikonlopusta jäi mieleen ainakin neljä uutta asiaa: Opin uuden sanan ja sen merkityksen käytännössä. Näin luovasti toteutetun safarihatun. Sain tietää, että myös virallinen asiakirja voi koskettaa sielua. Tiedän, missä olin, kun maa joutui myllerrykseen.

Muutama sukulainen ja minä. Edessämme oli myllätyn näköinen, joidenkin hehtaarien kokoinen maa-alue, josta kohosi säännöllisen välein matalia kekoja. Klonk siellä, klonk täällä. Tasaisesti toistuvaa ääntä piti punainen pottiputki, jonka avulla kuusentaimi toisensa jälkeen sujahti putken tekemiin koloihin, kun etenimme yhdeltä keolta seuraavalle.

Muistin brasilialaisen valokuvaajan Sebastião Salgadon ja hänen ensimmäisen metsänistutushankkeensa. Puuntaimista vain kaksi viidesosaa jaksoi lähteä kasvamaan karussa maaperässä. Luulen, että istuttamillani taimilla on suomalaisessa maaperässä paremmat mahdollisuudet, vaikka osa niistäkin varmaan näivettyy alkuunsa. Ajatus juurtuvista, kasvavista puista, siitä, että minunkin kädenjälkeni jää niin konkreettisesti elämään, tuntuu jotenkin järisyttävältä. 

Istuttamisen ajan aurinko piileskeli pilvien takana, mikä oli sinänsä miellyttävä seikka. Isäntäväen joskus (taas yhdeltä sukulaiselta) saama mallikappale pikkuruisella aurinkokennolla toimivasta ”tuuletushatusta” jäi kuitenkin hyödyntämättä. Hatun sisäpuolella oli tyhjä tila myös paristolle. Huvittunut hymyni hyytyi, kun ennen poislähtöä aurinko näyttäytyi ja hatun toimivuus tuli oikeasti testattua: otsan kohdalla ollut ratas alkoi vinhasti pyöriä. 

Yksi metsäläisistä oli äskettäin saanut uuden passin. Häntä ilahdutti viranomaistahon tapa omalta osaltaan juhlistaa Suomen juhlavuotta: Passin etukannen sisäpuolelta voi lukea muutaman osuvasti valitun säkeen Eino Leinolta: Oi oppi ottakaatte joutsenista / Ne lähtee syksyin, palaa keväisin / On meidän rannoillamme rauhallista / Ja turvaisa on rinne tunturin. 

Passin sivuilla kuvataan suomalaista luontoa. Mutta miksi sivuja on niin paljon, jos niitä ei (juuri) missään enää leimata? 

Kun istutusrupeaman päätyttyä lähdimme ajamaan kotiin päin, radiouutiset saivat koko joukon hyrähtämään epäuskoisesti. Siitä se myllerrys sitten lähti.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Luovuus lyö ällikällä



Aiemmin puhuttiin vain kierrätyksestä, sitten jostain tuli kiertotalous. Sana talous tuo jotenkin mukaan rahaan viittaavan sivumaun. Kiertotaloudessa ”hyödykkeiden arvo säilytetään mahdollisimman pitkään muun muassa kierrätyksen ja uudelleenkäytön avulla”. Toki hyödyke kuulostaa paremmalta kuin sana jätteet esimerkiksi käyttöön menevien vaatteiden kierrätyksessä.

Sivumennen tulee mieleen Aki Kaurismäen vuonna 1986 valmistunut elokuva Varjoja paratiisissa. Roskakuski Nikanderin edustama firma mainostaa auton kyljessä muistaakseni näin: Luotettavaa jätekyytiä jo vuodesta 1986. Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä vähemmän katsoja niin aikaansa sidoksissa olevasta mainoslauseesta huomaa huvittua.

Vanhasta uutta -ajattelu on synnyttänyt tuhansia kekseliäitä käsityöläistuotteita, joita esitellään muun muassa lukuisissa harrastekirjoissa. Minua viehättää pari vuotta sitten ilmestynyt Anu Lahden ja Arja Aalto-Viittalan kirja Lusikasta luotua (Paasilinna). Jos perinteet (ja perinnöt) eivät velvoita säilyttämään sellaisenaan esimerkiksi vanhoja hopealusikoita, niistä voi loihtia persoonallisia koruja. Kirja on kaunis katsella, ja sen lisäksi se tarjoaa yksityiskohtaista tietoa materiaaleista ja valmistuksesta. 

Aivan presidentilliseen arvoon materiaalin osalta ei päästä niin kutsutuilla pennikoruillakaan, mutta niiden historiallinen arvo on sitäkin suurempi. Ensimmäisen kerran näin pennikoruja Vuoden Nuori Kädentaitaja 2010 -palkinnon saaneen Laura Saarivuori-Eskolan tekemänä. Tunnen harvoin ostopakkoa ja kaikenlaiset tyrkyttäjät kierrän aina, mutta (kuvaannollisesti) kielontuoksuisia kymmenpennikorvakoruja ei voinut vastustaa. 

Muistuttavathan korut historian ajasta, jolloin Suomella oli oma raha. Varsinkaan 100-vuotiaat kolikot korvissa ei tarvitse hävetä kalleimpienkaan timanttien rinnalla.

Kierrätyksestä (joskaan tuskin tarkoituksellisesta) oli kyse myös ”luulevyissä”. Suorastaan hulvatonta luovuutta ovat osoittaneet venäläiset Ruslan Bugalovski ja Boris Taigin keksinnöllään käyttää pois heitettyjä röntgenkuvia äänilevyjen kopioimiseen. Sellaiselle, jolle minkä tahansa alustan käyttäminen äänentoistoon on mysteeri, röntgenkuvalevyjen soittaminen menee täysin yli ymmärryksen.

Ihmeellisistä luulevyistä kerrotaan suomenkielisessä National Geographic -lehdessä (nro 5/2017). Koska moni länsimainen musiikkityyli oli kielletty kylmän sodan aikaan 1950–60-lukujen Neuvostoliitossa, oli keksittävä keinot levittää maahan salakuljetettuja alkuperäisiä levyjä. Äänityslaitteita koottiin muun muassa porista ja vanhojen levysoitinten osista.

”Lopputulos on hätkähdyttävä: Röntgenkuva, jonka katkenneiden kylkiluiden välistä löytyy venäläistä tangoa. Sijoiltaan mennyt lantio soittaa Broadway-sävelmää. Pääkallosta kaikuu amerikkalaista jazzia.”

Luova mielikuvitus ja taito toteuttaa kuvitelmat ovat totisesti mieletöntä pääomaa. Varsinkin aikoina, jolloin tarpeellinen on taiottava melkein tyhjästä.




Maailman ympäristöpäivänä

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kyykkytalkoot



”Hankaloittavien säädösten purkaminen on osa keskustan tavoitetta Suomen kuntoon laittamiseksi. Yhä useampi tarvitsee työtä ja toimeliaisuutta. Siten pidämme pyörät pyörimässä ja voimme myös pitää huolta itsestämme ja toisistamme, tänään ja huomenna.”

303 purettua normia -listan aluksi selvennetään, mitä tarkoittaa asiallinen byrokratia ja turha byrokratia. Norminpurkutalkoissa normille on löydetty monta synonyymia. Purkamista ei ole katsottu tarpeelliseksi selittää talkoista puhumattakaan. Talkoissahan keskeistä on vapaaehtoisuus ja yleensä autettava kiittää osallistujia kestityksellä. Jos ajatellaan hallituksen järjestämiä talkoita, tarjolla ei ole edes porkkanoita.

Hallitus on puoliväliriihessään 25.4.2017 päättänyt muun muassa selvittää, mitä työnantajan suunnittelu‐ ja raportointivelvoitteita voidaan keventää. Sama taho yrittää toisaalta väen väkisin heittää kaikki mahdolliset normit ja pakotteet yhden kansalaisryhmän, työttömien, niskaan.

303-listan perusteella puretuksi ei saatu esimerkiksi seuraavia ehdotuksia (202 ehdotusta turhan sääntelyn ja byrokratian purkamiseksi): Työttömillä olisi mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä ilman, että se vähentää työttömyysturvaa. Toiseksi, työttömiltä poistettaisiin velvollisuus ilmoittaa vapaaehtoistyön tekemisestä. Miten olisi kansalaistottelemattomuus: älä ilmoita. Muistetaan vain kiistelty, äskettäin hyväksytty hallintarekisterilaki.

Tekemistä ja toimeliaisuutta työttömiltä kyllä vaaditaan mutta ohjakset kireällä aina ja kaikessa. Vapaaehtoistyöhön taas kuuluu ilo sekä vapaus ja halu tehdä. Kuinka paljon onkaan tässä maassa tehty arvokasta työtä omasta halusta ja palkatta! Kukaan ei tiedä, kuinka paljon siinä on säästetty valtionkin rahoja.

Mainitussa puoliväliriihessä on keskusteltu myös työttömän omaehtoisesta koulutuksesta, siis sellaisesta, johon hän omasta kiinnostuksestaan haluaisi hakeutua. Miten ajattelee päättäjä? ”Hallitus linjaa kesäkuun loppuun mennessä TEM:n (työ- ja elinkeinoministeriön) selvityksen perusteella voidaanko tarkasti rajatuissa tapauksissa ja perustelluista syistä omaehtoisen koulutuksen tarveharkinnasta luopua. Selvityksessä otetaan huomioon profilointimallin käyttö omaehtoisen opiskelun tarveharkinnassa.” (Kursivointi minun)

Myös tässä asiassa ollaan työttömien esittämien puheenvuorojen perusteella kaukana siitä, että lakeja tulkittaisiin kansalaisystävällisesti, kuten asiallisen byrokratian yksi kohta kuuluu.

Hallituksen esittämä malli aktivoida työttömiä on saanut paljon palstatilaa. Ensimmäiseksi on yleensä lähdetty esittelemään asiaa mielestäni väärästä päästä, siis siitä, että työttömän olisi tehtävä vähintään yksi työhakemus viikossa. Voi sitä ilakointia: ihanhan siinä hiki tulee puurtaessa, on moni säännöllisen palkan saaja kaiketi naureskellut.

Tuskan hiki voi silti monelle tullakin, sillä jokaisen alalla ei työpaikkoja ole tarjolla viikoittain haettavaksi. Kun lakiesityksen uutisoinnin jälkeen alettiin puhua hakemustehtailusta, esityksen laatijoiden puolelta kiirehdittiin selventämään, että minkä tahansa työpaikan hakeminen ei käy, vain sopivan. Yrityksiä halutaan kyllä suojata hakemusruuhkalta, hakijan vaihtoehdot sen sijaan vähenevät vähenemistään ja paineet vain kasautuvat.

Sopiva? Työvoimaviranomainenko sen tietää, mikä on kullekin sopiva työ? Te-palveluiden järjestelmässä ei ole edes ammattinimikkeitä kuin rajallinen valikoima. Katsotaanko, että jokainen on koulutuksesta riippumatta sopiva niihin paikkoihin, joita eniten on tarjolla? Hyvä myyjä saa olla ylpeä työstään, mutta kaikista ei myyjän työhön ole, puhelimessakaan. Kokkina ei pärjää jokainen kaurapuuronkeittäjä.

Tärkeintä lakiesitysten tekijöille näyttää olevan työttömän käskytys, kontrolli ja karenssi. Kaikkeen pitää saada lupa ja kaikesta tehdä selvitys. Rangaistukseen perustuva ajattelutapa tuo mieleen joko tottelemattoman lapsen tai rikoksentekijän. Lakiesityksessä mainittu viikoittainen raportointi työnhausta ja kahden kuukauden karenssi siinä epäonnistuneelle eivät ole tästä maailmasta.