Kahvilakulttuuria ei korona kaada

Sisäiset ja ulkoiset olosuhteet eivät nyt anna vaihtoehtoja: kahvilan sijaan kaupan eteistilan on kelvattava, kun kahvia on ulkoilun lomassa ”pakko” saada.

Ennen kuin kahvi 1600-luvun keskivaiheilla saapui Eurooppaan, sitä nautittiin Lähi- ja Keski-idän maissa ”aivan avoimillakin paikoilla, arkailematta ja kaikkien nähden”. Näin ensikokemuksistaan uuden juoman parissa kirjoitti augsburgilainen lääkäri Leonhart Rauwolf kirjassaan Reise in die Morgenländer (Matka Itämaille) vuonna 1582. Senaikaiset savi- ja posliinikulhot on korvattu tämän ajan pahvimukeilla.

Myös Euroopassa kahvi kuului aluksi julkiseen elämään julkisena juomana, lukuun ottamatta hovia ja aristokraattipiirejä. Niille kahvinjuontiin liittyvät muotoseikat olivat itse juomaa tärkeämpiä. 

Silloinen porvaristo puolestaan otti kahvin vastaan suurena raitistajana. Ennen perunan käyttöönottoa olut nimittäin oli leivän ohella Keski- ja Pohjois-Euroopassa tavallisen kansan pääravintoaine. Oluen käyttöön tottunut makuaisti varmasti oudoksui uusia kuumia juomia, kahvia, teetä ja kaakaota. Yleisesti aamiaiseksi nautittu olutkeitto maistui niitä paremmin jopa Orléansin herttuattarelle Charlottelle.

Porvarillisille edistysoptimisteille kahvi merkitsi yhteiskunnallisesti muutakin kuin raittiimpia elintapoja. Mustan juoman älyä kiihottava ja keinotekoisesti hereillä pitävä vaikutus otettiin mielihyvin vastaan, koska sen avulla työhön käytettävää aikaa voitiin pidentää ja tehostaa. Virkistäjän roolissaan kahvia saattoi siis pitää myös välillisenä tuotantovoimana.

Saksalainen Wolfgang Schivelbusch (1941−) rinnastaa kahvin teoksessaan Nautintoaineiden kulttuurihistoria (suom. 1986) muihin maailmaa muuttaneisiin uutuuksiin: Muuttaessaan ratkaisevasti todellisuutta uutuus täyttää historiallisen tehtävänsä julkisessa elämässä, so. kollektiivisen kulutuksen piirissä, ja siirtyy vasta myöhemmin kodin yksityiseen kulutukseen. Schivelbusch mainitsee esimerkkinä myös liikenteen vallankumouksen eli sen, miten joukkoliikennevälineitä edustavasta rautatiestä edettiin perheautoon.

Kahvia juotiin aluksi siis vain kahviloissa, joista se siirtyi koteihin vasta viitisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tosin Saksaan kahvi levisi Englantia ja Ranskaa jäljessä, ja siitä tuli heti kotien juoma. Koska Saksalla ei ollut kahvia tuottavia siirtomaita, vuoden 1750 jälkeen sen kalliiksi käynyttä kulutusta yritettiin eri tavoin kieltää siinä onnistumatta.

Toisaalta 1600- ja 1700-luvun kahvihuoneilla (Itävallan Wieniä lukuun ottamatta) ei ole nykyaikaisen kahvila-konditorian kanssa muuta yhteistä kuin tarjoiltu juoma. Asiakkaina ei käynyt leivoksia syöviä keski-ikäisiä naisia tai latteja juovia nuoria vaan liike-elämässä toimivia miehiä. Englannissa naisilta kiellettiin kahvihuoneisiin pääsy kokonaan, mannermaalla oltiin suvaitsevampia.

Miesten kansoittamissa kahviloissa tehtiin kauppaa. Lontoolaisen Edward Lloydin kahvihuoneella Lloydʼs Coffee Housella on poikkeuksellinen historia. Hänen vuonna 1687 tai 1688 avaamastaan kahvihuoneesta tuli pian kohtauspaikka väelle, joka oli tekemisissä merenkulun kanssa, kuten kapteenit, laivanvarustajat, kauppiaat sekä vakuutusasiamiehet. Sinne mentiin kuulemaan alan tuoreimmat uutiset, ja kaupankäynti uutisilla kukoisti. Vähitellen 1700-luvun kuluessa kävi niin, että Lloydʼs menetti kahvilan luonteen ja tehtävän, ja lopulta siitä kehittyi maailmanlaajuisesti tunnettu vakuutusyhtiö.

Sattuvasti samaan aikaan Lloydsʼin käymän muutoksen kanssa Englanti vaihtoi kahvista teehen. Kun vuosina 1650−1700 Iso-Britanniaan tuotiin tullattua teetä yhteensä 90 773 kiloa, seuraavien 50 vuoden aikana sitä tuotiin peräti 20 miljoonaa kiloa. Salakuljetetun teen määristä ei ole arviota.

Tuon ajan porvarillisen käsityksen mukaan myös politiikka, taide ja kirjallisuus kuuluivat mukaan liike-elämään. Kahvilassa istumiseen yhdistettiin sanomalehdet, journalismi ja kirjallisuus, ja näiden yhdistelmien voi katsoa ainakin paikoin yhä säilyneen. Yhä vielä digiaikanakin paperinen sanomalehti voi tuoda kahvilalle lisäarvoa.

Kahvilakulttuuri on elänyt vireänä 2000-luvulle asti, sillä edelleen kahvila toimii sosiaalisena tilana, tiedonvälitys- ja keskustelupaikkana. Se on myös paikka vetäytyä nauttimaan omasta yksityisestä kahvihetkestä. Niin tai näin, Schivelbuschia siteeraten kahvila saa kiittää tuota konkreettista juomaa nimensä lisäksi myös olemassaolostaan.

Jälleenkäymisen toivossa

 

Vaihtumaton maisema

Ohimennen kuultu toive ihmiseltä toiselle: kunpa saisi jotain vaihtelua. Asiayhteyttä tietämättä toivoja saattoi miettiä mopin vaihtamista johonkin muuhun työvälineeseen. Hän saattoi myös edustaa kaikkia kulttuurinnälkäisiä, jotka ovat nuupahtamaisillaan hengenravinnon puutteesta.  Arvaan jälkimmäistä.

Koronavirus on iskenyt piikkinsä kaikkeen ja muuttanut monen elämän ahtaammaksi, tyhjemmäksi ja samaa toistavaksi. Toisaalta ahtaus, tyhjyys ja toistuvuus ovat saaneet huomaamaan sellaistenkin asioiden merkityksellisyyden, jotka ennen ohitettiin näkemättä.  

Tätä päivästä toiseen samanlaisena etenevää arkea ilman juhlan tuomia kohokohtia voisi symboloida japanilaisen Hiroshi Sugimoton (1948−) valokuvasarja Seascapes. Eri puolilta maailmaa otettujen, identtisiltä näyttävien valokuvien kohteena on maisema, jossa näkyy meri, taivas ja horisontti kuvan keskellä.

Aiemmin televisiossa esitetyssä Japanin taiteen historiaa käsittelevässä ohjelmasarjassa Sugimoto kertoo halunneensa kuvata jotain pysyvää ja päätyi maisemaan, jota ovat katselleet jo muinaiset ihmiset. Hänen mukaansa meri on pysynyt samanlaisena verrattuna maahan, jota on aikojen saatossa muokattu niin paljon, etteivät kivikaudella eläneet ihmiset enää tunnistaisi sitä.

Ehkäpä siksi meri (ja ylipäänsä vesimaisema) katseen kohteena tuntuu aina kiehtovan ihmismieltä. Ja samalla, kun näkee jotain, joka on aina ollut siinä, katsoo myös kauemmas, tuntemattomaan. Joku kaipaa ympäristönvaihdosta ja seikkailua, toiselle riittää tutuksi tullut. Joku haluaa purjehtia meriä, toisen sisällä meri lainehtii.

Vaikka Sugimoton mustavalkoiset kuvat saattavat ensi näkemältä vaikuttaa tylsän samanlaisilta, ne ovat silti erilaisia mitättömiltäkin tuntuvine yksityiskohtineen. Näissäkin valokuvissa tulee esiin japanilaiselle taiteelle tunnusomainen esteettisyys aivan kuten Sesshū Tōyōn (1420–1506) maalauksessa, jonka siveltimenvetoihin hienon ohjelmasarjan juontaja taidehistorioitsija James Fox myös opastaa.

Säästäjän ensiapu

Pakinakokoelmassa Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla (2001) äskettäin edesmennyt kirjailija Sinikka Nopola kirjoitti muun muassa yökyläilystä ja paperilakanoista. ”Monet länsisuomalaiset ovat säästäneet sinisiä ja vihreitä paperilakanoita, joista tuli 1970-luvulla yökylään joutuneen länsisuomalaisen symboli.”

Kirjoituksesta on jo kaksi vuosikymmentä, joten nyt paperilakanoita tuskin enää löytyy säästäväisimmänkään länsisuomalaisen kodin kätköistä.

Jossain vaiheessa, kun kotoa ei löydy enää myöskään paperisia sanomalehtiä, voi joutua havahtumaan karuun todellisuuteen. Yökyläilyn sijaan saattaa olla edessä pidempi retki pois, muutto. Koko omaisuus on siirrettävä muualle.

Säästäväisellä länsisuomalaisella ei ole mitään hätää: Hänellä on lehtikorissaan paksu pino aikojen kuluessa jaettuja markettien isoja mainossivuja, jotka hän on alun perin tarkoittanut biojätteelle. Biojätteen sijaan niihin kääriytyvät särkyvät astiat, maljakot, ruukut ja kaikki enemmän tai vähemmän tärkeät pikkuesineet. Eihän niitä voi pelkiltään latoa muuttolaatikoihin. Miten tästä selviydyttäisiin ilman sanomalehtiä?

Miten tulevaisuuden muuttajat digitaalilehtineen selviytyvät?

Paperi ei ole ainoa materiaali, jota säästäväisen länsisuomalaisen kodista yllättäen löytyy. Kauan ennen muovikassien ”viraltapanoa” kaappien ja komeroiden sopukoihin on piiloutunut kymmenittäin, ellei sadoittain pieniä, keskikokoisia ja isoja muovikasseja. Niitä putkahtelee esiin odottamattomistakin paikoista. Voisi perustaa muovikassikaupan tai jopa museon. Monen liikkeen mainoskassilla kun ei ole enää liikettä, jota edustaa.

Näin ollen muuttaja voi hyödyntää myös muovikasseja esimerkiksi vaatteiden ja muiden tekstiilien sekä särkymättömien tavaroiden pakkaamiseen.

On aika pakata ja myös aika purkaa. Vaikka purettaessa epätoivo iskee lattian täyttävistä rutistetuista paperitolloista ja loputtomista muovikasseista ja -pusseista, on niitä syytä myös kiittää avusta ennen viemistä jätteenkierrätykseen. Astiat pääsevät ehjinä perille ja vaatteet puhtaina.

Säästäväisellä länsisuomalaisella on kuitenkin itsetutkiskelun paikka.

 

Kolmas kerta toden sanoo

Lukuinto uutisia lukiessa voi lopahtaa helposti, jos asiassa ei tunnuta pääsevän alkua pidemmälle. Tuore esimerkki tältä päivältä on Helsingin Sanomissa julkaistu STT:n uutinen, joka liittyy mihinpä muuhun kuin koronaan.

Uutisen otsikko on Kiuru: THL esittänee pian siirtymistä tasolle 2. Lukija haluaa tietenkin tietää enemmän siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa, joten hän alkaa perehtyä tekstiin.

On vain päivien kysymys, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) esittää koronastrategiassa siirtymistä tasolle kaksi, arvioi perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru (sd). Taso kaksi eli uudet rajoitukset ja suositukset odottavat siis nurkan takana, pian eli päivien päässä. Hieman lihaa (eli lisää sanoja) luiden ympärille. No niin, se asia tuli siis selväksi. Vai tuliko?

”Nyt on ajan kysymys, koska THL tulee esittämään tasolle 2 siirtymistä. Me odotamme tätä päätöstä nyt sitten. Tämä ei taida olla enää tämän aamun jälkeen kuin päivien kysymys”, Kiuru sanoi toimittajille eduskunnassa.

Toisen kappaleen muodostava ministerin lausuma on tällä kertaa sijoitettu lainausmerkkeihin, mutta asiasisältö on sama kuin ensimmäisessä.  Aivan kuin pallottelu päivien kysymyksellä tai ajan kysymyksellä olisi tärkeintä tai toisi jotain uutta tietoa sitä haluavalle.

Jaksanko vielä lukea eteenpäin? Uskallanko lukea? Mitä jos älykkyyttäni koetellaan jollain salaisella Mensa-testillä?