Luonnoton henkilö

Viime vuosien uudistustyössä kielellisen tasa-arvon saavuttamiseksi sana henkilö on kokenut kyseenalaisen arvonnousun. Jokainen mies-loppuinen ammattinimike (kuten asiamies, kirvesmies, lakimies, rekkamies, ulosottomies, varastomies, virkamies) lienee otettu pöydälle, ja niille on annettu tai ainakin yritetty antaa sopiva neutraali korvaaja. Monta nimikettä on onneksi toisia helpompi korvata.

Sitten paikalle ilmaantui henkilö ja alkoi vallata -miehen tilaa. Kun puhutaan vaikka esimiehestä, vakiintuneen mielikuvan mukaan tulee mieleen työpaikan ylempi työntekijä, jolla on alaisia johdettavanaan. Korvaajaksi nimetty esihenkilö kuulostaa kuin muottiin valetulta aikojen alun alkeelliselta olennolta, josta kehittyi ihminen, mies ja nainen.

  

Radiokeskustelussa (5.2.2020) käytetty vielä kummallisempi termi sai jo epäilemään omia korvia. Nimike puhemies on tuttu muun muassa Suomen eduskunnasta ja Yhdysvaltain senaatista. Suomessa on ehdotettu sen muuttamista puheenjohtajaksi, ja jotkut lienevät ottaneet sen myös käyttöön. Toisaalta sen säilyttämistä on puollettu sillä, että se on perinteinen arvonimike.

Kumpi voittaa, sen näyttää aika, mutta toivottavasti sentään jompikumpi näistä eikä kuulemani (tai kuulemakseni luulemani) puhehenkilö. Tällä ällistyttävän, suorastaan karmean teennäisellä sanalla viitattiin Yhdysvaltain senaatin puhemieheen Nancy Pelosiin, joka oli aiemmin repinyt ”esihenkilönsä” liittovaltion tilaa koskevan puheen kopion.

   

Päivää aiemmin Yhdysvalloista uutisoitiin (Helsingin Sanomat 4.2.2020), että maan nykyinen presidentti on jälleen perunut edeltäjänsä Barack Obaman tekemiä päätöksiä. Obaman päätösten kumoaminen vaikuttaakin olevan Minä ensin -politiikkaa tekevän johtajan kaikkein tärkein tavoite virassa. Hänenkään valtansa ei silti riitä kumoamaan edeltäjän presidenttiyttä.

Nyt peruttu päätös koskee henkilömiinojen (eli jalkaväkimiinojen) käyttökieltoa. Kutkuttavan kuvaava sanasymboliikka osuu keskelle maalia, onhan nykyinen presidentti kuin vaarallinen henkilömiina itsekin.

Uutisessa kerrotaan, että presidentin mukaan ”uuden sukupolven” miinat ovat itsetuhoutuvia ja siten turvallisempia: miinat tuhoutuisivat automaattisesti 30 päivässä asentamisestaan. Tarvittaessa ne pitäisi pystyä hävittämään parissa tunnissa etäkäskyllä.

Myös ylisuuri ego voi lopulta tuhota itse itsensä.

• • •

Millä perusteilla luonnollisena henkilönä katsotte olevanne luonnollinen? Mistä ajankohdasta alkaen? 

Pakinoitsija Ollin lisätuloveroilmoitus-parodiasta (Suomen kielen fraasisanakirjan esimerkki sanasta henkilö, 1983)

Passin potkimat

Kioskilla asiakas oli hakemassa uutta passiaan. Vanha oli niin vanha, ettei enää kelvannut todistamaan hakijan henkilöllisyyttä. Henkilökorttia hän ei omistanut, mutta oli ajokortti, joka puolestaan ei tällaisessa tapauksessa käynyt eikä käy sen haltijasta todistamaan. Asiakas joutui lähtemään tyhjin toimin, mukanaan kuitenkin myyjän antama lomake, jolla voisi valtuuttaa jonkun toisen hakemaan oman passinsa.

Miten asia mahtoi tästä edetä?

Ehkä kyseinen passinhakija meni puolison, ystävän tai työtoverin luo valtakirjaa täyttämään. Mutta jos hänellä oli todella kiire saada matkustusasiakirjansa mukaan saman tien, hän ehkä pysäytti ohikulkijan kadulta ja pyysi auttamaan hätätilanteessa.

Millä tavalla kioskilla voidaan olla varmoja, että valtuutettu hakija on luotettavampi ottamaan haltuunsa toisen henkilön passin kuin sen omistaja itse? Hän saattaisi olla aivan kuka tahansa. Tuntuu järjettömältä, että vanhentuneen asiakirjan henkilötiedot kuvineen mitätöivät noin vain sen omistajan, tekevät hänestä epähenkilön.

Entäpä jos joku julkisuudesta tuttu kasvo, kenties jopa myyjän suuri idoli, asioi kioskilla samassa tilanteessa kuin äskeinen passinhakija. Sanooko myyjä siitä huolimatta toimivansa vain ohjeiden mukaan, eli onko hänellä edelleen kanttia pyytää hakijaa todistamaan henkilöllisyytensä vaikka sitten valtakirjan avulla?

Vai tunteeko myyjä itsensä noloksi, jos vaatii sellaista ihmiseltä, jonka ”kaikki tuntevat”? Jos kauniisti pyydetään, riittääkö hänen mielestään epävirallinen kasvojentunnistus? 

Vuosia sitten siihen aikaan, kun matkustusasiakirjoja ei vielä jaettu kioskilta, matkalle lähdössä ollut amerikkalaisystävä joutui kiperään tilanteeseen. Hänen passinsa oli vähän aiemmin annettu toiselle samannimiselle, joka kaiken lisäksi oli päässyt sillä myös matkustamaan. Sekaannus oli lähtöisin virastosta, josta uusittavana ollut passi oli toimitettu suoraan lentokentälle. Identtisiä kaksosia nämä kaksi eivät olleet eivätkä edes tunteneet toisiaan.

Viime tingassa ystäväkin pääsi omalle matkalleen.

Merkkejä elämästä

Ajatusviivan voi nähdä riesana, johon liittyy liikaa sääntöjä. Sen lisäksi ajatusviivan käyttö tekstissä virkkeen sisäisenä ja virkkeiden välisenä välimerkkinä vaatii tilannetajua. Siinä mielessä hieman oudolta kuulostava termi osuu kohdalleen: kirjoittaessa on harkittava, sopiiko tiettyyn kohtaan juuri ajatusviiva vai olisiko jokin muu välimerkki sopivampi.

Yleisesti ottaen ajatusviivaa tulisi käyttää tekstissä säästeliäästi, ettei siitä tule levottoman näköistä. Verkkoviestimien otsikoinnissa ajatusviiva on tehnyt kyseenalaisen valtauksen, niin tiuhaan se otsikoissa esiintyy. Harvoin käytettynä sen ilmaisuvoima puolestaan korostuu.

Monipuolisella ajatusviivalla erotetaan lisäksi rajakohtia, osapuolia ja ääriarvoja, kuten arkisin kello 10–12 ja Suomi–Ruotsi-maaottelu. Sitä käytetään myös luetelmissa sekä repliikin ja poiston merkkinä.

Kaikki edellinen kuulostaa ehkä kuivalta ja ikävältä, niin kieliopilta.

Mielikuvituksen silmin ajatusviivan voi nähdä toisinkin. Kun merkki erottaa syntymän ja kuoleman, siihen sisältyy kaikki eletty, ei vain arjen kahta tuntia tai naapurusten välistä vuosittaista kisaamista. 

Leonard huomasi jäävänsä usein tuijottamaan vuosilukujen välistä viivaa. Jäkälän koristama viiva sisälsi kokonaisen ihmiselämän. Lapsuus, rakkaudet, menetykset ja pelot oli kaikki tiivistetty yhteen ainoaan merkkiin, joka oli hakattu maaseutukujan päässä hiljaisella kirkkomaalla seisovaan kiveen.    (Kate Morton, Kellontekijän tytär 2019)

Tästä kirjailijan yllättävästä näkökulmasta katsoen jokainen edesmenneistä tehty elämäkerta onkin auki keritty ajatusviiva.

Luovasti ajatellen olevaisen saa näyttäytymään muutenkin merkillisenä. 

Kysymysmerkki on ylösalaisin käännetty ongenkoukku, jolla pyydetään vastauksia. (Kari Hotakainen, Henkireikä 2015)

Ihmiselämän voi kiteyttää viivaan, ja yksittäisen ihmisen, eläimen, esineen tai muun voi kutistaa pelkkään pisteeseen. Oivalluksen saanut noin kuusivuotias Anna kutsui sitä varjon varjon varjoksi.

Annasta kirjan kirjoittanut, heidän tapaamisensa aikaan 19-vuotias Fynn pelasti pahoinpidellyn tytön kadulta 1930-luvun Lontoossa ja vei hänet kotiinsa. Yhdessä he tekivät kokeita peileillä, varjoilla ja millä milloinkin. He kävivät myös Fynnin ajatusmaailmaa järisyttäneitä keskusteluja muun muassa matemaattisista, teologisista ja filosofisista kysymyksistä. Annalta sai vastauksen kaikkeen.

Päätyminen pisteeseen kävi seuraavasti: Jos jotakin lukua voidaan käyttää minkä tahansa erilaisten asioiden laskemiseen (setelit, kirjat, vauvat, yölepakot, vuoret), niillä täytyy olla jotain sellaista yhteistä, joka helposti sivuutetaan. Esineillä ja ihmisillä on varjo, mikä tarkoittaa sitä, että ne ovat olemassa. Varjossa ei enää näy esimerkiksi väri eikä tunnu maku, jäljellä ovat kuitenkin vielä muodot.

Koska varjon avulla pääsee eroon paljosta hyödyttömästä, voi olettaa, että varjon varjon avulla pääsee vielä enemmästä. Jos pitää paperille piirrettyä varjoa kohtisuoraan, kaikki varjot muuttuvat viivaksi.  Viivan heittämästä varjosta jää jäljelle piste. 

– Eikö ole ihmeellistä, Fynn? hän (Anna) osoitti pistettä. Tämä voisi olla minun tai bussin tai minkä tahansa varjon varjon varjo – tai se voisit olla sinä.

Katsoin tarkasti tuohon omaan kuvaani, tunnistamatta siinä itseäni, mutta ymmärsin, mitä hän tarkoitti. (Setä Jumala, täällä Anna, suom. 1976)