Hyvä kiertämään?

Toisinaan kohistaan aivoviennistä, siitä, että hyvin koulutetut suomalaiset lähtevät töihin muille maille ja vievät osaamisensa mennessään. On huokailtu myös sitä, että Suomessa opiskelleet ulkomaalaiset niin ikään lähtevät eivätkä anna mitään ilmaisten opintojensa vastineeksi. Koulutettujen valuminen pois maasta on nähty yleensä menetyksenä.

Ja onhan se sitä, tarvitseehan Suomikin niitä ”parhaita osaajia”.

Mutta kun on kyse urheilusta, suomalaisia nuoria lahjakkuuksia ollaan suorastaan työntämässä ulkomaille. Joukkuelajeissa, kuten koripallossa ja jääkiekossa, hyväksi osoittautunut pelaaja ei kauaa happane kotimaan kentillä, kun jo iloitaan hänen varaamisestaan ulkomaisiin liigoihin.

Aivan kuin Suomessa versoisi tuosta vain uusia kykyjä lähtijöiden jalanjäljistä. Miksi täällä ollaan niin valmiita lahjoittamaan kasvavaa parhaimmistoa muualle? Siksikö, että saadaan ihastella päivittäisiä uutisotsikoita suomalaisen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä?

Eikö Suomi tarvitsekaan näitä parhaita osaajiaan?

Suomalaiseksi kasvanut

Jokin aika sitten Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja kirjoitti siitä, miten suomen kieli on hänen korvissaan muuttunut ärsyttäväksi kielimömmöksi (ei tosin näillä sanoilla), kun suomea ja englantia puhutaan sekaisin. Kanavanvaihdon välinen vilkaisu tosi-tv-ohjelmaan antoi aiheesta hyvän huonon esimerkin: kilpailijoiden puhumaa sekakieltä ei todellakaan jaksanut kuunnella, vaan oli pakko heti ottaa breikkii. Totta puhuen paluuta sen ohjelman pariin ei enää ollut.

Ehkä kaltaisiamme voisi kutsua elimäkeläisittäin nuikoksi (subst., adj.). Määritelmän mukaan sana kuvaa henkilöä, joka valittaa, että käytämme liikaa englantilaisia lainasanoja, ”vaikka kielessämme on niinkin rikkaita ilmaisuja kuin paukkumaissi ja kolopallo”. (Elimäen kootut tarkoitukset, 2002)

Jos suomalainen itse väsyisikin puolustamaan omaa kieltään ja pitäisi sen olemassaolon tarpeellisuutta toisarvoisena englannin kielen rinnalla, muualta tullut voisi yllättäen antaa väsähtäneelle uutta potkua. Amerikkalaisista vanhemmista syntynyt ja Yhdysvalloissa kasvanut Johannes Arnold sai niin suomenkielisen ja suomalaisen kasvatuksen, että tiesi jo lapsena muuttavansa joskus ”oikeaan” kotimaahansa (artikkeli Kodin Kuvalehdessä 16/2018).

Varsinaisen herätyksen sai Arnoldin äiti, joka oli Suomessa vaihto-oppilaana 1970-luvun puolessa välissä. Yhdestä sanasta (tennis) alkunsa saanut kokonaisvaltainen innostus kieleen ja maahan vei mukanaan myös tulevan puolison ja siirtyi myöhemmin edelleen lapsiin: kotona ja kotikoulussa puhuttiin vain suomea. Arnold sanoo puhuneensa äidilleen englantia vain muutaman kerran elämässään.

Jos viranomainen kysyy nuorenmiehen äidinkieltä, mikähän on vastaus?

”Äiti ei vain tuonut elämäämme asioita Suomesta vaan me kasvoimme kiinni Suomeen ja meistä kasvatettiin suomalaisia. Kun menimme mummilaan Oregoniin, sanoimme, että menemme nyt Amerikkaan.”

Arnold vietti vaihto-oppilasvuoden kutsuttuna samalla paikkakunnalla kuin äitinsä, Sastamalassa (entisessä Vammalassa) ja muutti sinne kaksi vuotta myöhemmin. Hänelle kokemus suomalaisuudesta on niin vahva, että muualla on aina tuntunut vieraalta. Ja vaikkei kotimaa ehkä olisikaan ”kivoin paikka”, se kuitenkin on ”oikea paikka”.

Suomalaiseksi ei siis vain synnytä, suomalaiseksi voi myös kasvaa.

Suomalaisuuden ja J. V. Snellmanin päivänä

Omistajan elkein

Kun Thaimaan uuden kuninkaan uusi vaimo makaa vihkiseremoniassa rähmällään miehensä edessä, se näyttää järkyttävän alentavalta. Siinä ylivaltaa pitävä hallitsija osoittaa naiselle tylysti hänen paikkansa. On vastenmielinen ajatus, että jollakulla ihmisellä on kaikki valta, jolle kaikki muut joutuvat täysin alistumaan.

Kun varakas turkkilaismies esittelee kotiaan maassaan matkaavalle toimittaja Simon Reevelle, hänen puheessaan kuuluu rahan valta. ”Kengät ja laukut eivät ole minun, mutta niiden käyttäjät ovat minun”, hän toteaa siellä täällä lojuvista tavaroista ja niiden omistajista.

Kun vanhoillisen lahkon päämies esittää vakaana mielipiteenään ”Vain rumat ja rivot naiset haluavat tasa-arvoa”, hänen sanoissaan kuuluu nuijaansa heiluttavan ja sen valtaan uskovan luolamiehen ylimielisyys. Dokumentissa Venäjän hakatut naiset toimittaja Stacey Dooley pyysi saada haastatella myös miehen vaimoa, mutta sai esittää vain miehen hyväksymät kysymykset.

Kun vaimo sanoo ”Kun nainen ymmärtää, että hän on miehensä alainen, hän on aina onnellinen”, siinä on onnen sijasta päinvastoin jotain kovin surullista. Jos tämä ei muuten ole naiselle selvä asia, mies saanee viestinsä perille käyttämällä ruumiillista tai henkistä (väki)valtaa.

Samaan aikaan Me too -liikkeen leviämisen ohella on ilmennyt myös tasa-arvokehityksen taantumista, josta ymmärrettävästi eri tahoilla on oltu huolestuneita. Eikä vain siitä, vaan moni muu jo taakse jääneeksi oletettu ilmiö on osoittanut paluun merkkejä. Loppujen lopuksi siinä kaikessa taitaa perimmältään olla kyse ihmisten välisestä yhdenvertaisuudesta – tai siis halusta osoittaa, ettei sitä ole eikä voi olla.