lauantai 8. joulukuuta 2018

Maailmaa kiertämässä – Suomesta käsin, tosin


Kuvitellaan Suomeen alue, joka pituudeltaan vastaisi suoraa matkaa vaikkapa Jyväskylästä Kauhajoelle (hieman vaille 190 km) ja leveydeltään jotakuinkin samaa kuin Kauhajoelta Jalasjärvelle (31 km). Kuvitellaan tälle alueelle noin 9 miljoonaa asukasta.

Totta puhuen sitä ei lainkaan halua kuvitella.

Vuonna 2016 kuvatussa sarjassa Junamatka Amerikkaan brittitoimittaja Michael Portillo käy New Yorkin osavaltioon kuuluvalla Long Islandilla, jonka pinta-ala on 3 629 km². Saaren tuolloiseksi väkiluvuksi hän mainitsee noin 9 miljoonaa. Englanninkielisessä Wikipediassa tosin kerrotaan luvuksi 7,87 vuonna 2017. Saman lähteen mukaan väkiluku kasvoi sadassa vuodessa reipasta vauhtia 1,45 miljoonasta asukkaasta (v. 1900) 7,44 miljoonaan asukkaaseen (v. 2000).

Kaiken lisäksi ihmiset eivät jakaudu tasaisesti koko saarelle. Kahdelle pienimmälle alueelle Brooklyniin ja Queensiin on ahtautunut kaksi kolmasosaa väestöstä.

Onneksi Suomessa sittenkin riittää tilaa hengittää: 5,5 miljoonan ihmisen ympärille levittäytyy 338 424 km² tätä maata. Long Island olisi vain kuin pieni paikkatilkku Suomi-neidon mekossa.

Valmiiksi väekäs Long Island varmaan uppoaisi, jos siellä järjestettäisiin jokin samantapainen vetovoimainen tapahtuma kuin Hokkaidon saaren pääkaupungissa Sapporossa. Siellä nimittäin järjestetään vuosittain lumiveistosfestivaali, joka kaksinkertaistaa kaupungin väkiluvun (noin 2 miljoonaa v. 2017) viikon ajaksi.

Toinen britti, näyttelijä Joanna Lumley kasvatti lukua omalta osaltaan käydessään Japanin-matkallaan myös Sapporon festivaalilla. Hän pääsi näkemään muun muassa maan itsepuolustusvoimien SDF:n rakentaman 25 metriä korkean jäljitelmän Macaon Pyhän Paavalin kirkosta. Häkellyttävän lumiveistoksen teossa oli ollut mukana arviolta 3 600 ihmistä, ja aikaa oli kulunut kuukauden verran. Käsittämätöntä, että veistokset hajotetaan heti festivaalin päätyttyä.

Ikävä tosiasia on, että joskus tulevaisuudessa tuokin talvinen tapahtuma uhkaa vesittyä. Osittain niin käy luontoa kuluttavan matkailun takia.

Maailman kiehtovista paikoista voi hyvin nauttia myös television välityksellä ilman tungeksivia turistilaumoja ympärillä. Tunnetut oppaat kuten Portillo ja Lumley kuvausryhmineen tarjoavat lisäksi pääsyn moneen muuten saavuttamattomaan kohteeseen.

perjantai 30. marraskuuta 2018

Pääkaupungissa


Itsenäisyyspäivän alla oli aika käydä tutustumassa Kansallismuseoon Helsingissä. Mielessä käy, keitä kaikkia historian merkkihenkilöitä onkaan Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan rakennukseen ehtinyt astella kuluneen 102 vuoden aikana, jonka se on ollut avoinna yleisölle. Ulko-ovessa oleva luodinreikä ja välioven rikkoutunut lasi puolestaan muistuttavat kävijää historian nurjemmasta puolesta, sodasta.

Ylväänä seisovan rakennuksen sisäpuolella kohtaa yllättävää leikkisyyttä yhtä yllättävässä yhteydessä. Ei kai Suomen neljäs presidentti Kyösti Kallio tuossa juuri iskenyt silmää? Kun tarkemmin katsoo koko presidenttien rivistöä, jokainen heistä tervehtii ilkikurisella katseella.

Myöhemmin toisaalla edessäni on täysin harmaa hautapaasi ja vieressä eräänlaisena vastavoimana toinen, jonka mustassa pinnassa risteilee kultainen uomasto. Hietaniemen hautausmaalla harmaan kiven alla lepää värikkään elämän elänyt Urho Kekkonen, kultakoristellun alla Mauno Koivisto.

Takaisin museoon. Suomessa ollaan kovin huolestuneita syntyvyyden laskusta eli siitä, riittääkö tulevaisuudessa veron- ja eläkkeidenmaksajia. Jokainen täällä syntyvä lapsi voisikin museokaupan t-paitatekstin mukaisesti julistaa olevansa KANSALLISAARRE. MUSEOKAMAKSI taas nykyään katsottaneen ei niinkään ajan patinaa pintaansa saanut vaan pikemminkin sellainen kansalainen, joka ei innosta kiljuen halua juosta kiihtyvän muutoksen oravanpyörässä.

Pääkaupungissa harvoin käyvän katse kiinnittyi Kansallismuseon lisäksi muuhunkin arkkitehtuuriin. Eduskuntatalo on saanut vastapäisiksi naapureikseen monta isoa rakennusta: Musiikkitalon, uuden kirjaston Oodin, lasisen Sanomatalon ja Kiasman. Vaikutelmaksi jää, että liian monta erilaista, huomiota tavoittelevaa kulttuurirakennusta on sijoitettu liian ahtaaseen tilaan.

Onpahan sentään kansanedustajilla lyhyt matka kipaista kulttuuririentoihin työpäivän mittaan tai sen jälkeen.

Lopuksi on todettava, että pääkaupungissa kahvilla käymisen hinta jo suorastaan hirvittää.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Joka vanhoja muistaa


Kylässä katse osui naistenlehden etusivulle painettuun irtonumerohintaan 9,90 euroa. Jossain alitajunnassa eurot muuttuivat markoiksi. Olisinko entisinä aikoina ollut valmis maksamaan mistään lehdestä noin 60 markkaa kappaleelta?

Jos kahvilassa ottaa kakkupalan (joka voisi olla isompikin) ja kahvin (jonka pitäisi olla isompi), yhteishinnaksi tulee vähintään 7 euroa. Tästä ”ateriasta” 42 markkaa kuulostaisi käsittämättömältä. Mutta jonkin vanhan laulun säe Vielä on viitonen kahviin ja pullaan pätee sellaisenaan myös nykyaikana, koska rahayksikköä ei mainita. Toimeen vain on tultava sillä, mitä on. Vaikka sitten satasen lainalla.

Vertailuja tehtäessä niin ikään esimerkiksi joulukorttien lähettäminen alkaa käydä varsin hintavaksi. Tavallinen kortti (1,50 euroa) ja edullisimman joulutervehdyksen postimerkki (1,05 euroa) tekisivät jo 15 markkaa, mikä on kova hinta sekin. Monelle se on liian kova myös euroina, joten on siirrytty esimerkiksi tekstiviestitervehdyksiin ja joukkolähetyksiin. Johan siinä joulumieli lopahtaa, kun kymmenes samanlainen Hyvää joulua kilahtaa puhelimeen. Arvovalintoja nämäkin.

Katseen syytä kaikki. Menneeseen vertailusta on tapana herkästi muistuttaa suomalaisella sanonnalla: Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. Piilee siinä silti oma viehätyksensä, että on mahdollisuus vertailla.

• • •

Vaihtoehto haravoinnille: Aika multaa puistot.