Säilyttämisen arvoisia asioita

                                            

Kauniskantinen, kenkälaatikkoa hieman pienempi laatikko tuntuu selvästi odottavan avaamista pitkän tauon jälkeen. Kannen alta paljastuu pieniä aarteita, kuten lehtileikkeitä, ystäviltä saatuja postikortteja, talteen otettuja viestejä, nimikortteja.

Lehtileikkeet ovat enimmäkseen eri vuosina julkaistuja päivän pilapiirroksia ajankohtaisista aiheista. On esimerkiksi siteerattu lehtiotsikkoa, jonka mukaan Television uutistenlukijaan suomalainen luottaa. Poliitikkojen uskottavuus taas on samaan aikaan 1990-luvulla koettu heikoimmaksi. Kuvassa (yhä edelleen voimissaan oleva) miespoliitikko kehaiseekin yleisölleen, että on keskustellut puheensa aiheesta jopa Arvi Lindin kanssa. Puhujapöntössä lukee EI EU.

Vaikka Politiikka-Suomi-sarjassa haastateltuja poliitikkoja onkin oikeasti hutkittu monenlaisin pilkkakirvein, näissä pilapiirroksissa käytetty terävä kynä on kuvannut heitä kuitenkin varsin hyväntahtoisesti. Poliitikkojen ohella kohteiksi on poimittu muun muassa presidenttejä, urheilijoita, tavallisia ihmisiä, tärkeitä tapahtumia ja vaikkapa suomen kieli. Oivaltavien piirrosten avulla tulee hauskasti kerrattua lähihistoriaa. Miten kadehdittava taito osata tiivistää isokin aihe olennaiseen!

Lähes tarkalleen 20 vuoden takaa on lehtileike, jossa toimittaja kertoo tiellä kohtaamastaan alle 10-vuotiaasta tenniksen harrastajasta. Pelaamaan pitäisi päästä, mutta sisäkentille meno maksaa. Innokkaassa pallopelin harrastajassa on myös taitelijaa, sillä hän on pelaamisen rahoittaakseen myymässä ”itte tekemiä kortteja”. Vieläkin toimittajan arvostava kirjoitustyyli lämmittää kuin ensi lukemalla.

Laatikkoon on päätynyt myös sähköpostikiertolainen muistiin merkitsemättömältä ajalta. Siinä on leikitelty suomen kielen sanaluokilla otsikolla Mutta mistä kaikki oikein alkoi? Esimerkkejä:

Räätäli alkoi napista; Merimies alkoi hytistä; Vauva alkoi tutista; Satakuntalaiset alkoivat porista; Pohjoiskarjalaiset alkoivat kolista; Kännykkämies alkoi jupista; Puuseppä alkoi rahista; Saapas alkoi kumista; Punoja alkoi korista; Kalastaja alkoi kuhista; Tiskaaja alkoi mukista; Automekaanikko alkoi rämistä; Pankkiiri alkoi kopista; Metsästäjä alkoi supista; Vuohi alkoi kilistä; Siivooja alkoi rätistä; Nalle alkoi puhista; Maalari alkoi väristä.

Laatikosta löytyy myös jo opiskeluaikojen suosikkini, joka tuolloin julkaistiin nimettömänä sanomalehdessä. Tämä 11-vuotiaan pojan kouluaine ihmisestä on melkoinen taidonnäyte – en ainakaan itse olisi senikäisenä pystynyt asiasisällöllisesti samanlaiseen suoritukseen. Aineen kirjoittaja erittelee, perustelee ja muistaa mainita myös poikkeukset säännöstä.

Ihmisen ruumis on täydellisempi kauneuden puolesta kuin eläinten paitsi hirven ja paratiisilinnun.

Ihmisen ruumis oli ennen voimakkaampi, kun se osasi kiivetä puissa ja tappaa eläimiä käsillään. Nyt on päinvastoin, sillä ihmiskunta heikkenee, kun sitä tarkastaa.

Ihmisen ruumis on jakautunut moneen osaan, joista toiset ovat tarpeellisia. Rungosta lähteviä osia, joita ovat nenä, poskiluut, leuka ja muutamia raajoja. Selkäranka antaa tukea ruumiille niin, että ne jotka tahtovat voivat istua suorina.

Elin on se ruumiin osa, jolla on tehtävä itsekseen, eikä niin kuin raajat. Verenkiertoelimet ovat: suonet ja sydän. Veri kiertää ympäri juostakseen laskimon kautta ulos; silloin se on muuttunut kuonaksi.

Keuhkot ovat pussissa, jotta ne eivät hajaantuisi. Ihminen hengittää tullakseen terveeksi. Ilmastakin voi kuolla, jollei hengitä.

Ruoansulatuselimet alkavat suusta ja kulkevat ruokatorvea pitkin vatsaan. Siellä ne sulavat ja alkavat työntyä suolia pitkin pois, paitsi ei umpisuolta.

Iho peittää ruumiista melkein joka paikasta. Sen tarkoituksena on, ettei veri pääse vuotamaan maahan.

Päässä ovat tärkeimmät asiat, jonka tähden päätä ei voi leikata pois ilman haittaa, niin kuin raajoja. Varsinkin kun isot aivot ja pienet aivot sijaitsevat päässä. Kukaan ei voi elää ilman aivoja paitsi hullut.

Terveytensä puolesta eläimet ovat ihmisiä etevämpiä. Niillä on paremmat hampaat eikä ole tuhkarokkoa eikä hinkuyskää, vaan kuolevat päinvastoin onnettomuuden kautta.

Naisen ruumis on tavallisesti erilainen kuin miesten. He elävät kauemmin ja heikommin. Ihmisen luut ovat sen puolesta hyvät, että ne eivät liho, vaikka söisi liian paljon. Muuta ihmisestä ei voi sanoa. Ja vaikka ruumis olisikin huono, niin se kestää ihmisen eliniän, paitsi pitaalisilla.

Laatikossa on lisäksi konkreettisia, korvaamattomia muistoja, ystävien (jotkut jo edesmenneitä) omalla käsialallaan kirjoittamia kortteja. Ne haluan tietenkin säilyttää aina.

Yhteen korttiin on painettu Heli Laaksosen runo Sil ko lähte uut alkku kohre. Siitä jää mieleen soimaan kolme riviä:

Ol ilone,

ol valone,

ol pulune.

 

Kortti on aivan pakko kehystää ja ripustaa seinälle.

 

Sekunnin murto-osa omi kaikki oikeudet itselleen

Puhutaan vain muutamista vuosikymmenistä, kun puhutaan maapallon ilmaston ja siten tulevaisuuden pelastumisesta. Elämä on lähellä tuhoutumistaan, kun sitä yhä laajemmin uhkaa kärventyminen hengiltä, joutuminen nousevan veden alle tai huuhtoutuminen pois rankkasateen mukana. Luonnonvoimat näyttävät keskinäisellä sopimuksella nousseen yhteiseen rintamaan. Myös maapallon sisin tuntuu kuin purkavan raivoaan – tai murhettaan.

Nykyajasta katsoen vaikkapa sata vuotta vaikuttaa pitkältä ajalta, mutta jospa hieman suhteutetaan.

Kuvitellaan kuten Richard Powers romaanissaan Ikipuut (2021), että planeetta syntyy keskiyöllä ja kiertää rataansa kaksitoista tuntia.

Elämää alkaa ilmaantua vasta kolmannella tai neljännellä tunnilla, sekin pitkään hyvin alkeellista. Kahdeksannen tunnin paikkeilla yksisoluiset kasvit ja eläimet erkaantuvat, ja monisoluiset syntyvät hämärän laskeuduttua. Elämä ryömii vedestä maalle. Jossain vaiheessa viimeisen tunnin aikana tulevat tietoiset olennot.

− − Anatomialtaan nykyisen kaltainen ihminen tulee kuvaan mukaan neljä sekuntia ennen keskiyötä. Laji tekee ensimmäiset luolamaalaukset kolme sekuntia myöhemmin. Ja yhdessä sekunnin tuhannesosassa se ratkaisee DNA:n arvoituksen ja alkaa jopa kartoittaa elämän puuta.

Keskiyöllä sama laji käyttää suurinta osaa planeetasta oman hyvinvointinsa ja ravinnonsaantinsa turvaamiseen. Siinä vaiheessa elämän puulle tapahtuu taas jotain. Sen mammuttimainen runko alkaa horjua.

Älyllään muista lajeista erottautuva ja sillä ylpeilevä ihminen on siis elänyt maapallolla vain joitakin sekunteja sen 12 tunnin olemassaolon aikana, ja nyt hän on jo tässä: peläten odottamassa eri lajien, myös omansa, häviämistä.

Mikä tahansa vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja kasvanut tai rakennettu voidaan tuhota hetkessä, helposti.

Ajatellaan esimerkiksi suppealla alueella Yhdysvaltain länsirannikolla kasvavaa jättiläispunapuuta. Se lähtee kasvamaan noin kaurahiutaleen kokoisesta siemenestä, ja jos hyvin käy, kasvu jatkuu jopa 2 000 vuotta. Latva kurottaa silloin 100 metrin korkeuteen.*

Mielettöminkään tuhotyö ei kuitenkaan estä nykyihmistä toteuttamasta mielihalujaan. Alle puolessa tunnissa hän saa kaadettua puun, jonka jo hänen hyvin kaukaiset esi-isänsä ovat saattaneet kunnioittaen kiertää matkallaan jostakin jonnekin.

Ja jos ei kaada, tekee sen tyven läpi alikulun autonsa ajettavaksi.

Powersin romaanihenkilö oivaltaa välähdyksenomaisesti, että puut ja ihmiset sotivat keskenään maasta, vedestä ja ilmasta, ja kuulee lehtien havinaa selvemmin, kumpi osapuoli häviää voittaessaan.

Älylliseltä, poliittiselta, käytännölliseltä ja emotionaaliselta näkökannalta katsoen vain ihmisillä on merkitystä; heillä on aina viimeinen sana. Kasvun täytyy jatkua. Se ei saa edes hidastua. Paikallaan polkeminen tulee niin kalliiksi, ettei ihmiskunnalla ole varaa siihen.

 

 

* Suomessa on kaksi yli 100-metristä rakennusta.

Oppia mikä kaikki?

Kalle ei puhunut mitään; hän ei voinut puhua. Jokin hänessä oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan taakse päin. Suolapatsaaksi hän ei muuttunut, mutta tuskin on muuta niin vaikuttavaa vetoomusta ihmisen hyvään tahtoon kuin pikku poika, joka hengittämättä, haurain kasvoin ja totisin, totisin silmin vain on ja odottaa. Sitten pieni leuka värähti, vavahtivat hennot olkapäät – ja niin murtui pato. Kalle itki kuin sellainen lapsi, joka huutaa äitiä pimenevässä metsässä. (Lauri Viita: Moreeni)

Kahdeksanvuotiaan omaatuntoa oli raskaasti painanut yritys salata äidiltä koulupäivän kulku. Juoruileva naapuri oli kuitenkin jo mölö huulessa ennättänyt kertoa, että oli nähnyt pojan hampparien joukossa tappelemassa, vaikka olisi pitänyt olla koulussa. Tiukasti mutta silti lempeästi äiti johdatteli poikansa tunnustamaan, oliko tämä ollut luvatta poissa. Ennen sitä heidän keskustelunsa kiersi ja kaarsi kuin verkkainen spiraali kiverintä mutkaansa kohti.

Lopulta samaan esiliinaan kuivattiin niin äidin kuin pojan kyyneleet.

Kukapa ei olisi joskus tieten tai tahtomattaan ajautunut elämässään sivuraiteelle?

Oli eräskin tyttö, hieman Kallea vanhempi, kouluaamuisin kamarin ikkunan ääressä seuraamassa, milloin linja-auto putkahtaisi näkyviin kauimmaisen mäennyppylän takaa. Silloin ennätti juuri ajoissa rientää ulos ja tien laitaan pysäkille.

Eräänä aamuna tapahtui kamalia: yhtäkkiä linja-auto ajoikin jo lähintä mäkeä ylös, eikä tytöllä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä siihen kyytiin.

Tiivis tuijotus oli sillä kertaa herpaantunut. Sen sijaan katse oli ensin nopeasti silmäillen, sitten vaivihkaa yhä keskittyneemmin suuntautunut edellispäivänä tulleeseen Aku Ankkaan. ”Ehdin vielä tämän”, tyttö vakuutteli itselleen, muttei sittenkään ehtinyt.

Tunnollisen koululaisen mieleen ei ollut koskaan tullut lintsata. Nyt se tilanne tuli nolosti eteen yllättäen ja pyytämättä − aamulla kulkevista kahdesta linja-autovuorosta jälkimmäinen oli juuri mennyt. Äidin sijasta kotona sattui olemaan isä, joka tyytyi vain toteamaan asian, jota ei voinut mitenkään peitellä. Kouluun ei enää sinä päivänä omin keinoin päässyt. Myöhästymisestä ja sen syystä ei enempää puhuttu.

Kallen tavoin huonoa omaatuntoa poti tyttökin. Hän taisi yrittää hyvittää repsahduksensa siivoamalla, ettei itse (mutta tahattomasti) aiheutettu kotiin jääminen näyttäisi pelkältä joutenololta.

Ei ollut Wilmaa, ei vanhempainiltoja, tuskin edes yhteydenpitoa kodin ja koulun välillä. Ehkä poissaolovihko, jossa jompikumpi vanhempi allekirjoituksellaan vahvisti lapsensa poissaolon syyn? Jollain tapaa asia tietenkin piti saada opettajalle tiedoksi.

Tarina ei kerro, ilmoitettiinko syyksi kuume, mahatauti vai myöhästyminen linja-autosta Aku Ankan lukemisen takia.

Silloinen tyttö ei näet millään pysty kaikkea muistamaan.

Texasin palkkionmetsästäjät

Taannoin brittitoimittaja Stacey Dooley seurasi dokumentissaan Yhdysvalloissa toimivaa palkkionmetsästäjää. Toiminta on maassa laillista. Ohjelman tyrmistyttävintä antia oli kohta, jossa palkkionmetsästäjä − toisin kuin poliisi − ei tarvinnut etsintälupaa voidakseen tunkeutua ihmisten fyysiselle yksityisalueelle eli kotiin.

Syyskuun alussa maan jo ennestään ikävimmältä kuulostavassa osavaltiossa Texasissa tuli voimaan tiukka aborttilaki, jonka mukaan raskaudenkeskeytys on laiton jokseenkin kaikissa tilanteissa. Laki antaa samalla kelle tahansa ulkopuoliselle henkilölle oikeuden nostaa kanne ja viime kädessä rahastaa naisen ahdingolla, jos tuomioistuin asian niin päättää, ja miksei päättäisi. Ei mitään väliä, että kyse on naisen henkilökohtaisimmasta asiasta.

Miten tällainen laki vaikuttaa kansalaisiin yksilöinä ja yhteisönä?

Tekeekö abortin suorittaneen lääkärin tai muun avustajan ilmiannosta luvattu 10 000 dollarin palkkio toisista alituisia kyttääjiä ja ”helpon” rahan tavoittelijoita? Tuleeko heistä omanlaisiaan paparazzeja tai peräti stasilaisia, jotka seuraavat kohdettaan niin kauan, että onnistuvat nappaamaan varman tiedon? Korotetaanko ilmiantajat texasilaiseliittiin vai joutuvatko he itse lopulta jahdatuiksi? Koko Texashan ei sentään jaa lainlaatijoiden näkemystä.

Entä sitten raskaaksi tulleet naiset, joista 1. syyskuuta tehtiin kertaheitolla lainsuojattomia. Uusi lakihan on laadittu suojaamaan niitä, joita ei vielä ole olemassa. Kenelle nainen voi uskoutua, kehen luottaa, jos raskaus ei olekaan hänelle iloinen, toivottu uutinen? Joutuuko hän pelkäämään mahdollisuutta, että jopa omat ystävät ja sukulaiset voivat Juudaksen tavoin kavaltaa hänet rahasta? Miksi naisen on kannettava seuraus, jos raskaus on alkanut miehen tekemästä raiskauksesta? Miten voi kestää sen, että ei itse saa päättää oman elämänsä suunnasta?

Muitakin osavaltioita on uutisten mukaan seuraamassa Texasin esimerkkiä. Aborttilain loihtima mielikuva vie väistämättä Margaret Atwoodin fiktiiviseen Gileadiin, jossa kaikkialla valvoo Silmä naisia, joiden elämäntehtävänä on lasten synnyttäminen ja pelkona ilmiantajat. Kuinka käy tosielämän kapinoiville naisille? Kiiriikö ilmassa pian heidän uhmakas viestinsä: Muurilla tavataan!