Vapaa, vapaa vielä

Ihana vapauden tunne valtaa aina mielen, missä tahansa ihmisten ilmoilla liikunkin. Lähes jokainen vastaantulija, ohittaja, pysäkillä seisoja, kahvilassa istuja, lenkkeilijä kantaa kädessään laitetta, joka saa kaiken huomion. On suurta vapautta kulkea ilman.

Vielä on meitä, jotka emme kaipaa kännykän välittämää ”hetki hetkeltä -elämää”: joka ikistä kommenttia, kyljenkääntöä tai tapahtumaa ei yksinkertaisesti kiinnosta seurata. Vielä on meitäkin, joita ei ole saatu – kovasta yrityksestä huolimatta – siihen sosiaalisen median ansaan, johon useimmat ovat vapaaehtoisesti astuneet.

Ansasta voi puhua siksi, että monille some tuntuu olevan eräänlainen huumausaine. Ilman ei voi elää. Puhutaan jopa somepaastosta ja ylipäänsä varoitellaan liiasta käytöstä, mutta silti kaiken aikaa keksitään uusia keinoja riiputtaa käyttäjää koukussa.

Lopulta ollaankin kirjaimellisesti koukussa. Laitteitaan jatkuvasti räpeltävistä lapsista ja nuorista kasvaa ennenaikaisesti kumaraniskaisia, köyryselkäisiä sekä kuulo- ja sorminivelvaivaisia aikuisia. Siinäpä mietittävää sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta tekeville.

Joillekin tutuilleni elämässä riittää sisältöä niin, että somelle ei ole joko aikaa tai tarvetta. Sähköpostikin ”on unohtunut toiseen todellisuuteen”, kuten eräs sukulainen kesän päätteeksi totesi. Jollain tapaa sanat kuulostivat suloisilta korvissani – vaikkakin luin ne silmilläni.

Punnittuja puheita

Maassa, jonka nykyinen presidentti on keskittynyt rypemään itsekeskeisyydessään, kuuluisan ja laajalti pidetyn ihmisen hautajaiset ovat monelle puhujalle oivallinen paikka saada kriittinen mielipide kuuluviin.

Näin voi päätellä hautajaisista, jotka ovat viime aikoina mittavasti ylittäneen uutiskynnyksen. Niiden perusteella laulaja Aretha Franklinia ja senaattori John McCainia ei muisteltu pelkästään yksityishenkilöinä vaan Yhdysvaltain nykyisen suunnan edesmenneinä vastustajina.

Hautajaisista on tullut demokratian ja niiden arvojen puolustamisen areena, jotka nykyisen presidentin valtakaudella ovat joutuneet mielivaltaisen egokatastrofin polkemiksi.

Isoissa, paljon julkisuutta saavissa hautajaisissa pääsevät puhumaan edelliset presidentit ja muut merkittävät henkilöt. McCainin omat puhujavalinnat eivät voi olla herättämättä kunnioitusta: hän halusi antaa puheenvuoron myös toisinajattelijoille, kuten entiselle kilpakumppanilleen Barack Obamalle.

McCainin elämästä luettuaan muistelee entistä hämmästyneempänä vuoden 2008 presidenttivaalikampanjaa, jolloin hän valitsi Sarah Palinin varapresidenttiehdokkaakseen. Myös järkevä ihminen voi olla erehtyväinen.

Maassa, jonka nykyinen johtaja hukuttaa maailman (usein tökeröihin) tviitteihinsä, hyvillä puhujilla luulisi olevan kysyntää. Toinen toistaan seuraavien, hetken mielijohteesta tehtyjen hyökkäysten sijaan tarvitaan pohdittuja sanoja, syvempää ymmärrystä, näkemystä ja toisten arvostamista.

Vuonna 2008 ilmestyi brittiläisen kirjailijan ja historioitsijan Simon Sebag Montefioren toimittama teos Suuret puheet, jotka muuttivat maailmaa. Noin viidenkymmenen valituksi tulleen puheen pitäjät eivät olleet vain valtiojohtajia vaan joukkoon mahtuu armeijoiden komentajia, hengellisiä johtajia ja tavallisia ihmisiä.

Tuottaakohan meneillään oleva aikakausi Suurille puheille joskus vielä jatko-osan? 

Suuri puhe ei ilmennä ainoastaan aikansa totuutta – se voi ilmentää myös suuria valheita. (Simon Sebag Montefiore)

Keidas erämaassa

”On sanottu, että pikku paimenpojasta ei tullut kirjailija sen tähden, että hän näki niityllä niin kauniita auringonlaskuja, vaan sen tähden, että hänen eväsleipänsä oli kääritty sanomalehtipaperiin.”

Merete Mazzarellan kirjassaan Ainoat todelliset asiat esittämä ajatussitaatti tuli hakematta mieleen lukiessani viehättävää artikkelia Suomen syrjäisin kirjasto (Helsingin Sanomat 26.8.2018). Puuttomalla ja muutenkin autiolla Jäkäläpää-tunturilla Inarissa nököttää pieni, Karhu-Korhosen kirjastoksi nimetty mökki, jota kuitenkaan eivät ylläpidä lukevat paimenet vaan Suomen viimeiset ammattikullankaivajat.

Alle 20 neliön kaksihuoneinen kirjasto ei komeile koollaan, arkkitehtuurillaan eikä nidevalikoimallaan, mutta ajaa asiansa: sen kirjoja luetaan ja tullaan lainaamaan matkojenkin takaa. Haastateltavat nimeävät muun muassa teokset kuvataiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen sekä K. M. Walleniuksen Miesten meren.

Jäkäläpään kulttuurikeskuksenakin tunnetun mökin toisessa huoneessa sijaitsevat kirjat, toisessa on esillä valokuvia edesmenneestä kullankaivajasta Yrjö ”Karhu” Korhosesta.

Vielä vaatimattomammin puittein ajatuksia ja tietoa tarjoaa sivukirjasto Martin Iskon palo -tunturilla. Kerrassaan hienoa, että entiset erämaalentokentän huoltorakennukset ovat saaneet uuden elämän nimenomaan kirjastona. Harvaan asutulla ja pitkien välimatkojen seudulla kirja on kuin hyvä ystävä. Vaan onko kultaa kalliimpi ystävä – sen tietänee parhaiten sikäläinen lukija, kullankaivaja.

Mazzarella mainitsee omassa kirjassaan lukemisesta kirjoittaneen Alberto Manguelin, joka ei ole milloinkaan katunut lukemiseen uhraamaansa aikaa. Kun usein ajatellaan, että kirjat pitävät ihmisen oikean elämän ulkopuolella, Manguelin mielestä asia on oikeastaan päinvastoin: kirjojen kautta lähestyy elämää. Lukiessa oppii pohdiskelemaan olemassaoloa niin, ettei sitä tarvitse elää vaan voi vain katsella, miten joku toinen elämästä selviää.

Tästä on kyse myös Inarin erämaassa.