Ketjusilmukoita

1. silmukka

Pitkän vaaleapuisen pöydän ympärillä kanssani istuu kymmenkunta ihmistä, outoja kaikki. Paitsi Amerikan tähti Bruce. Tuntuu aivan luonnolliselta olla siinä saman pöydän ääressä. Huoneen kalseus heijastuu valkoisista tyhjistä seinistä. Yhdellä seinällä on kuitenkin televisio, josta katselemme Brucen esiintymistä, kenties levynjulkistamistilaisuutta. Taustafilmin arktinen maisema siirtyy etualalle: siinä jääkarhu tuijottaa ilmeettömästi vuolaana virtana sulavaa jäätikköä. 

Minäkin tuijotan ruutua ja mietin, että kuva näyttää ihmeen tutulta, jostain vuosien takaa. Onkohan Bruce ominut sen jostain?

2. silmukka

Kaksi päivää myöhemmin uutisoitiin, että Yhdysvaltain vuoden 2000 presidenttiehdokas Al Gore ja ensi vuonna virkaansa astuva presidentti tapasivat ja keskustelivat ilmastonmuutokseen liittyvistä kysymyksistä. Toinen on huolestunut ilmaston lämpenemisestä, toinen ei niinkään.

Tätä se mun uneni siis tiesi. Tai Jukka Viikilän sanoin Kaikki on ensin unta, mutta jos uni on häiritsevä, se voi muuttaa hetkeksi tosiasioiden maailmaan (Akvarelleja Engelin kaupungissa, Gummerus 2016).

Gore on pitkään tehnyt työtä ilmastonmuutosta vastaan. Näistä ansioistaan hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 2007. Samana vuonna palkittiin kahdella Oscarilla dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus, jossa Gorella on merkittävä osa. Tuossa tuolloin näkemässäni elokuvassa jää ei tainnut vielä sulaa yhtä vauhdikkaasti kuin äskeisessä unessani.

3. silmukka

Tämän viikon tiistaina Yhdysvaltain vielä vallan kahvasta kiinni pitävä presidentti Barack Obama käänsi sitä suuntaan, joka tuskin miellyttää hänen seuraajaansa. Viime töikseen Obama pyrkii suojelemaan arktisia merialueita päätöksellä, joka estää uusien öljy- ja kaasuesiintymien poraamisen.

4. silmukka

Kylmänä maana pidetyssä Suomessa ei sentään asu jääkarhuja, mutta ehkei täällä kohta enää edes hiihdellä. Ilmatieteen laitos nimittäin tiedotti maanantaina uusista Suomea koskevista ilmastoennusteistaan, joiden mukaan ilmasto lämpenee eniten talvella, pahimman uhkakuvan mukaan jopa neljästä kymmeneen astetta.

Sehän tarkoittaa muun muassa sitä, että reellä matkaan lähtevälle joulupukille tulee kulkuvälineen vaihto aina vain lähempänä Korvatunturia.

5. silmukka

Bruceen palatakseni: En osaa arvata, mikä toi hänet pöytäseurakseni, mutta siitä hyvästä aion joulun aikaan lukea hänen tänä vuonna ilmestyneen omaelämäkertansa Born to run (Otava). Kirja oli kirjastossa sopivasti tarjolla. Saa nähdä, tuleeko vastaan jääkarhuja.


Sateisena joulunaluspäivänä



28.12. lisäys:

Ensimmäinen (ja mahdollisesti kirjan ainoa) valkoturkki mainitaan sivulla 107, kun teini-ikäinen Bruce palaa kotiin öisiltä retkiltään. Ovet olivat lukossa, joten oli kiivettävä seinäristikkoa pitkin omaan huoneeseen. Siellä odotti ”isä, irlantilainen iho aamuhämärässä valkoisena kuin jääkarhun turkki, kädessä karhupumppu valmiina pieksemään hakkelukseksi murtovarkaan, joka oli tullut kukonlaulun aikaan ryöväämään hänen aarrearkkunsa”.

Siellä se kuitenkin oli, vastoin kaikkia odotuksia – jääkarhu.

Elossa mutta ei olemassa

Terve Kani, hän sanoi, sinäkö siinä? Leikitään, etten ole, sanoi Kani, ja katsotaan, mitä tapahtuu. (A. A. Milne: Nalle Puh)

◦ ◦ ◦ 

”Eikö papereitta ole oikeutta elää”, kysyy pakolainen suoraan katsojalta valokuvaaja Yann Arthus-Bertrandin hienossa dokumenttielokuvassa Human (Ranska 2015). 

Vaikeaa se ainakin on. Esimerkiksi Kiinassa ilman hukouta, elintärkeää todistetta asuinpaikkaoikeudesta, maan kansalainenkaan ei ole olemassa, kertoo toimittaja Mari Manninen kiinnostavassa kirjassaan Yhden lapsen kansa (Atena 2016). Liikalapsien kova kohtalo on usein tämä: Ilman hukouta ei pääse kouluun, töihin, sairaalaan eikä naimisiin. Jopa junalipun ostoon tarvitaan Kiinassa henkilötodistus.

Asiaa ei tule ajatelleeksi, kun elää turvallisessa, demokraattisessa valtiossa. Tuntuu täysin järkevältä, että ihminen rekisteröidään syntymänsä jälkeen ja hänelle annetaan henkilökohtainen, muista erottava tunnus. Tekee kuitenkin hyvää havahtua huomaamaan, miten inhimillisesti järjetöntä on, että henkilöllisyyden todistava paperi (tai paremminkin muovikortti) on tärkeämpi kuin ihminen itse.

Mitä tapahtuisi, jos henkilökorttini pääsisi vanhentumaan yhdellä päivällä? Viimeisenä voimassaolopäivänä olisin oma itseni, Suomen kansalainen, mutta seuraavana päivänä sama kortti ei enää kelpaisikaan siitä todisteeksi, vaikka mikään ei olisi yön aikana muuttunut. Jos uskaltaisi, jo ensi vuonna voisi kokeilla, miltä se tuntuu. Sitten en kuitenkaan voisi juhlia satavuotiasta Suomea täysivaltaisena kansalaisena.

Henkilökortin (lisääntyneestä?) painoarvosta kertoo jotain sekin, että aiemmin kortti myönnettiin kymmeneksi vuodeksi. Viimeksi sitä uusiessani sain tietää, että niin on tehtävä taas viiden vuoden päästä.

Tuntuu oudolta, että Wikipedian mukaan sellaiset isot sivistysvaltiot kuin Yhdysvallat ja Britannia eivät ylläpidä kattavaa henkilökorttijärjestelmää tai väestörekisteriä, joskin maailmaa viime aikoina ravisuttaneet tapahtumat ovat synnyttäneet asiasta keskustelua. Näissä maissa henkilöllisyys voidaan todistaa passilla tai ajokortilla ja – aivan toisin kuin Kiinassa – asuinpaikka sähkö- tai kaasulaskulla. (Suomessa taas ajokortti ei ole henkilötodistus eikä matkustusasiakirja.)

◦ ◦ ◦ 

Kysymys ihmisen oikeudesta olemassaoloonsa ilman paperista todistetta on huomattavasti isompi kuin se, jota mietin viime kesänä. Voinko sanoa nähneeni elävän käärmeen, vaikka en nähnytkään sen liikkuvan saati hengittävän? En nimittäin jäänyt tutkimaan asiaa. Seurassa ollut ystävä sen sijaan jäi ja todisti, että tienvarressa maannut isohko musta kyy eli.

Suomi maailmankartalla

Usein kuulee maailmalla käyneiden tai asuvien suomalaisten kommentoivan Suomen huonoa tunnettavuutta muualla. Monessa maassa kukaan ei tunnu tietävän mitään tästä maasta, ei edes sitä, missä se sijaitsee. Kommentoinnista voi toisinaan erottaa väheksyvän sävyn: kun Suomi nyt ei kerta kaikkiaan osaa tätä hommaa.

Mutta onko se (vain) Suomen vika? Eikö syytä ole pikemmin maiden erilaisissa koulutusjärjestelmissä ja oppisisällöissä? Suomen koulutusjärjestelmää ja sen laatua kehutaan jatkuvasti, ainakin äskettäiseen Pisa-tulosten julkistamiseen asti. Täällä annetaan tietoa laaja-alaisesti eri maista eri oppiaineissa, omana kouluaikanani esimerkiksi maantiedossa ja uskonnossa. Nykyisin sitä lienee yritetty lisätä vähän jokaiseen oppiaineeseen.

Jos muiden maiden koulujärjestelmissä muu maailma jätetään vähemmälle, eihän silloin pidä syyttää Suomea näiden toisten tietämättömyydestä. Toisaalta pelkkä matkailumarkkinoinnin antama Suomi-kuva tai menestys urheilulajissa antaa vasta pienen tiedonmurusen maasta. Suomi ei ole yhtä kuin Lappi tai oman aikansa urheilusankari, kuten Kimi Räikkönen tai Teemu Selänne.

Täällä yritetään toisinaan miellyttää muita oman kulttuurin kustannuksella: Kouluissa ei sopisikaan enää laulaa suvivirttä, ja toissa syksynä pakolaisia auttaville suomalaisnaisille suositeltiin peittäviä asuja. Viimeksi kirjailija Roman Schatz ehdotti muutosta Maamme-lauluun. Hänen mielestään sana synnyinmaa tulisi vaihtaa kotimaaksi, koska Suomi on kansainvälistynyt ja suomalaisuuden käsite tätä myöten laajentunut. (Aamulehti 8.12.2016)  

Mutta sitten kun joku jossain ”tuolla ulkona” tietää jotain Suomesta, niin viestimet kyllä kuuluttavat sen meille. Voi, millaisen ilon se tuottaakaan monille suomalaisille, että edes yksi meistä tai jokin meidän aikaansaannoksemme vaikka vain pienesti mainitaan jossain rajojemme ulkopuolella. Yli kaiken ymmärryksen menee jo se, että meitä pidetään ”hienona kansana”! Sanojen lausuja, Yhdysvaltain tuleva presidentti, taitaa kuitenkin tuntea paremmin naapurimme. Pitäisikö tästä päätellä jotain. Myönnän kyynisyyteni.

Tuntemattomanakin Suomi on ja toivottavasti pysyy maailmankartalla. Eiköhän se lopulta ole meille itsellemme tärkeintä?