Tasan ei käy

Syyskuun alussa Helsingin Sanomissa uutisoitiin, että Lääkärit saivat vahingossa liikaa palkkaa Oulussa (1.9.2023). Vahinko vain oli jäänyt huomaamatta peräti viiden vuoden ajan, jolloin useille kymmenille lääkäreille maksettiin enemmän palkkaa kuin olisi kuulunut. Uutisen mukaan joillekin oli ehditty maksaa tuhansia ja jopa kymmeniätuhansia euroja ylimääräistä. Tekisi varmaan mukavan lisän myös eläkekertymään.

Silti tämän vuoden elokuussa hyvinvointialueella yhä vasta mietittiin, pitääkö lääkärien maksaa takaisin osa, kaikki vai ei mitään. Viimeinen vaihtoehtokin on todella mahdollinen, sillä lain mukaan työnantaja voi antaa liikamaksut anteeksi, kerrotaan uutisessa. Tässä kohden oli hieraistava silmiä.

Muistuu nimittäin mieleen saman lehden toinen uutinen toukokuulta (10.5.2023), joka oli otsikoitu seuraavasti: Hoitajille maksettiin 600 euron bonus, joka perittiinkin heti pois: ”Motivaatio on ihan nolla”. Tämä puolestaan tapahtui Varkaudessa. Silloin ei jääty turhia pohtimaan, annetaanko olla vai peritäänkö takaisin, sillä jo seuraava tili palautti bonuksen saaneet hoitajat takaisin kylmään todellisuuteen.

Esimerkeistä saa käsityksen, että hyvinvointialueiden toiminta noudattaa samaa politiikkaa kuin uusi hallitus: annetaan niille, joilla jo on, ja otetaan pois niiltä, jotka eivät ole ymmärtäneet vaurastua pärjäämään omillaan. Hallituksen pääpuolueitahan ei mikään muu näytä edes kiinnostavan kuin kaiken kattava puhe taloudesta.

Jostain syystä se, millaisia helpotuksia tai palkkioita hyvätuloiset saavat, on aina vain ”pisara meressä” kokonaisuuden kannalta. Niinpä myöskään nyt ”ei puhuta kovin merkittävistä summista, kun katsotaan koko julkisen talouden kuvaa”, sanoi valtiovarainministeri kommentoidessaan tuloveroa koskevia päätöksiä (HS 8.9.2023).

Katso luontoa ja huomaa

Tämänvuotisen marjaretken yhteydessä tuli selailtua kyläpaikan vanhojen lehtien pinoa. Parin vuoden takaisen Tiede-lehden eräs artikkeli käsitteli muuatta pienen pientä, muotoaan kuplavolkkarille lainannutta otusta, joka tutuimmillaan näyttää oranssinpunaiselta pallonpuoliskolta mustine pisteineen. Soma ulkomuoto voi saada ihmisen lepertämään: Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen... 

Artikkelista kävi ilmi, että tuttu näky onkin vain yksi suuresta erinäköisten lajijoukosta. Suomessa tavataan peräti 64 erilaista leppäkerttulajia. Niistä se tutuin eli seitsenpistepirkko valittiin Suomen kansallishyönteiseksi vuonna 1996. ”Vain” 64:stä oli varmaan helppo vielä valita. Tehtävä nimittäin olisi vaikeutunut huomattavasti, jos mukana olisivat olleet kaikki noin 6 000 maailmassa tunnistettua leppäkerttulajia. Siinä vasta monimuotoisuutta kerrakseen!

Suomessa esiintyvät lajit esiteltiin lehden kuva-aukeamalla. Yhtäkään niistä ei ole yleisnimen tapaan nimetty kertuksi, vaan kaikki ovatkin pirkkoja. Tähän nimenmuutokseen ei ole tarvittu digi- ja väestötietoviraston lupaa, mutta mikä lienee ollut sen syy?

Leppäkerttu on hyvä esimerkki siitä, miten kirjoitetusta kielestä tuttuja välimerkkejä, pisteitä ja pilkkuja, käytetään myös eläinkunnasta puhuttaessa. Mutta onko kirahvilla todellakin pilkut, kuten äskettäin uutisoidusta ”pilkuttomana syntyneestä kirahvista” voisi päätellä? Kuinka isokokoisista läiskistä voi tulla mieleen pilkku?

(Sivuhuomio: Samaan tapaan kuin kirahvia on kutsuttu aiemmin sirahviksi, on rikkalapiosta olemassa muodot sihveli ja kihveli. Joskin Kielitoimiston sanakirjasta löytyy vain k:llinen muoto, itse olen kasvanut sihvelinkäyttäjien parissa.)

Entä pureeko vai pistääkö käärme, kuten joskus ennen on lapsia varoiteltu? Ajatus pistämisestä on sinänsä ymmärrettävä, että se yhdistyy helposti epämiellyttävän luontokappaleen yhtä epämiellyttävästi lipovaan kieleen.

Kun kuristajakäärmeisiin lukeutuva sateenkaariboa aiemmin kesällä karkasi Korkeasaaresta, asiantuntijan mukaan se ei ollut ihmiselle vaarallinen. Ei vai? Vaikka lajin tapoihin ei kuuluisikaan ihmisen kuristaminen hengiltä, pelko tai järkytys sen luikertaessa vastaan olisi taatusti voinut aiheuttaa jollekulle sydänkohtauksen.

Onneksi Suomen luonnossa ei tarvitse pelätä monimetrisiä myrkky- tai muita matelijoita eikä juuri muitakaan ”suuren maailman” petoja. Ja silti meillä on Hailuoto. Mitäpä tuumisi suomalaiskoululainen, jos hänen pitäisi kulkea koulumatkansa yksin veneellä valtavat virtahevot uhkanaan. Tätä todellisuutta eli muun muassa 12-vuotias koulupoika, jonka hankalaa kulkua opin äärelle oli kuvattu Afrikan neljänneksi pisimmästä joesta Sambesista kertovassa dokumentissa. 

 

Suomen luonnon päivänä 

 

Viereinen kuva ystäväni Sirpan ottama

Kuuroutuva kielikorva

Julkisessa kielenkäytössä erilaiset hämmästyttävän alkeellisetkin kielivirheet ovat kuin varkain yleistyneet. Käykö jossain kohtaa niin, että ne aletaan hyväksyä sen varjolla, että asiahan on tärkein. Toisaalta ne voivat osaltaan vaikuttaa myös siihen, miten vakavasti vaikkapa uutisiin suhtaudutaan.

On lisäksi mahdollista, että luotettavana pidettyyn joukkoviestimeen luotetaan jopa niin, ettei julkaistujen artikkelien ja muiden kirjoitusten kieliasun oikeellisuutta edes epäillä. Kyllähän toimittaja nämä asiat tietää. Jos ei tiedä eikä virhettä korjata, virheellinen muoto tai merkintä saattaa lähteä kiertoon.

Esimerkkejä verkkouutisista poimituista virkkeistä, joista ensimmäinen korostui väliotsikkona: Kuningatar osasi pilailla, ja nauraa itsensä kustannuksella. Olipa kirjoittajan ikä tai tausta mikä tahansa, valtakunnallisen yleismedian toimituksessa näin kömpelöt pilkkuvirheet tulisi heti korjata.

Seuraavassa virhe on sama, joskin ehkä virkkeen pituus ja monet määritteet ovat hämänneet kirjoittajaa.

Mahdollisesti koko Pohjoismaiden suurimman pohjavesialueen ydin Kurikassa Etelä-Pohjanmaalla vastaa pinta-alaltaan Turun kokoista kaupunkia, ja lepää yli miljardi vuotta vanhojen laaksojen pohjalla.

Huomio kiinnittyy usein myös lainausmerkkien paikkoihin. Lainausten merkinnässä horjahdetaan tuon tuosta rajapyykkinä toimivan, virkkeen päättävän välimerkin väärälle puolelle. Seuraavat yhteneväiset esimerkit ovat samasta uutisesta.

Grandi kehotti Yhdysvaltoja kumoamaan koronapandemian takia asetetut rajoitteet, jotka ”estävät suurinta osaa Yhdysvaltain lounaisrajalle saapuvista ihmisistä hakemasta turvapaikkaa.”

Niinistön mukaan jo yli puolitoista vuotta kestänyt pandemia on osoittanut, että kun ”huoli on tarpeeksi suuri, pystymme ennennäkemättömiin suorituksiin.”

Kummassakin tapauksessa lainausmerkkien sisällä oleva lainaus ilman johtolausetta on osa virkettä ja sijoittuu sen loppuun. 

Niinistön mukaan jo yli puolitoista vuotta kestänyt pandemia on osoittanut, että kun ”huoli on tarpeeksi suuri, pystymme ennennäkemättömiin suorituksiin”.

Kun virkkeen osana olevan lainauksen muuttaa itsenäiseksi virkkeeksi, loppulainausmerkki vaihtaa paikkaa pisteen jälkeen.

Grandi kehotti Yhdysvaltoja kumoamaan koronapandemian takia asetetut rajoitteet: ”Ne estävät suurinta osaa Yhdysvaltain lounaisrajalle saapuvista ihmisistä hakemasta turvapaikkaa.”

Vaikka seuraava esimerkki onkin kaunokirjallisuudesta, samaan törmää vielä kiusallisen usein erilaisissa haastatteluissa. Toimittajan mielestä ainakin Suomen presidenttiä tuli puhutella monikossa, kuten kävi jossain kuluneen vuoden haastattelussa, mutta kun ei pidä. Kauas taakse ovat jääneet nekin ajat, jolloin hallitsija käytti itsestään puhuessaan me-muotoa.

Hän (poliisikomissario Brunetti) työnsi kuppinsa kauemmas ja katsoi Veltriniä silmiin: ”Minusta tuntui, että te ette halunneet puhua apulaistenne ettekä dottoressa Ricciardon kuullen.” (Donna Leon: Pimeillä vesillä, 2022)

Jos kielessä yleensä pyritäänkin lyhentämään pitkiä sanoja ja ilmauksia, pyrkimystä on selvästi myös toiseen suuntaan. Vaikkapa etunimistä Leo ja Ari tulee tuttujen kesken helposti Leksa ja Arska.

Jostain syystä yleispuheen sekaan ovat villihevosten lailla laukanneet muun muassa ilmaisut lähteä liikenteeseen ja näyttäytyä asiayhteyksissä, joihin kuuluisi lähteä liikkeelle ja näyttää. Esimerkiksi radio- ja televisiohaastatteluissa omien alojensa johtohenkilöihin kuuluvat asiantuntijat käyttivät asioita kommentoidessaan ilmaisuja ”näyttäytyy siltä” ja ”näyttäytyy muotoutuvan”. Onko kielikorvasta mennyt kuulo?

Aina kieliasioiden noustua keskusteluun muistetaan muistuttaa, että suomen kieli muuttuu kaiken aikaa. Jos kielenkäyttäjät toimivat mielivaltaisesti omien sääntöjensä ja ”fiilistensä” mukaan, muutos tarkoittaa väistämättä kielen rappeutumista. Yhteisten sääntöjen ja suositusten avulla kieli sen sijaan pyritään pitämään elinvoimaisena ja parantamaan ihmisten välistä viestintää.

Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain

Tehostamista ja sukupuolettomuutta lähes ylikorostavassa nykymaailmassa ainakin yksi tehostamisen kohde on tyystin unohdettu. Urheilu, erityisesti arvokisaurheilu. Vai voisiko tämänhetkisestä tilanteesta sittenkin päätellä, että siihen suuntaan ollaan vähitellen menossa?

Viestimet nimittäin välttävät tarkasti mainitsemasta, että meneillään ovat naisten jalkapallon MM-kisat. Jos niitä ei seuraa, ei välttämättä myöskään tiedä, ketkä kisoissa pelaavat. Paitsi että täysin tuskin kukaan voi välttyä siltä tiedolta, vaikka haluaisikin.

Jos mainittua tietoa ei pidetä tärkeänä, miksi naiset ja miehet ylipäänsä enää pelaavat erillisissä kisoissa ja eri joukkueissa? Yleismaininta jalkapallon MM-kisoista kuulostaa viittaavan nimenomaan kaikenlaisten pelaajien yhteiseen tapahtumaan.

Siinäpä tehostamista kerrakseen: kahdet peräti kuukauden pituiset MM-kisat saataisiin supistettua edes hiukan järkevämmin vain yhteen. Säästyisi ainakin järjestäjien, mainostajien ja televisioyhtiöiden rahoja, katsojilla sen lisäksi kalliina pidettyä aikaa. Joukkueen pelaajien tulopuolta voitaisiin tasoittaa niin, että miesten korkeimpia palkkoja ja palkkioita alennettaisiin ja naisten matalampia nostettaisiin. Sama järjestelmä kattaisi tietenkin myös kaikki muut lajit.

Oltaisiin yhtä onnellista urheiluperhettä.

Hiihdon arvokisoissa onkin jo käyty muun muassa pari- ja sekaviestejä, ja jotkin kilpailumatkat on yhtenäistetty samanpituisiksi naisten ja miesten kilpailuissa.

Se, mikä toisille merkitsee tasa-arvoistumista, voi olla jopa ahdistavaa muun muassa niille naisille, joiden kulttuuri tiukemmin rajoittaa käyttäytymistä. Jos nainen ei voi mennä minnekään ilman miespuolista saattajaa, häntä tuskin ilahduttaa esimerkiksi yleisten käymälöiden muuttaminen yhteisiksi − kun ei enää sielläkään saa hetken rauhaa, päinvastoin.

Julkinen elämä olettaa, että kaikki haluavat aina olla samoissa yhteisporukoissa. Martoissakaan ei enää ole vain marttoja vaan myös martteja. Yksityiselämässä sen sijaan miehet ovat kautta aikojen halunneet kaivautua varta vasten nimettyihin miesluoliinsa ja haluavat edelleen. Myös naisilla on keskenään omat tärkeät yhteisönsä. Kaivataan mahdollisuutta puhua ”miesten kesken” ja ”naisten kesken”. On luonnollista, etteivät kaikki aina ja samalla tavoin viihdy yhteisissä tilanteissa, on saatava olla myös omaa rauhaa ja tilaa.

Luultavasti jalkapallon arvokisojen sekajoukkue jää sittenkin pelkäksi ironiseksi heitoksi. Vaikka tasa-arvoa tavoiteltaisiin loputtomiin, se ei kuitenkaan koskaan tee ihmisistä fyysisiltä ominaisuuksiltaan samanlaisia.

Toisaalta koko tasa-arvokehitykselle saattaa vielä käydä huonosti, mikäli maailman tuulet kuljettavat sen vastaisia ajatuksia ja tekoja yhä laajemmalle.