Avara vai ihmeellinen luonto

Avara vai ihmeellinen? Kun puhutaan aidosta, villistä luonnosta, jossa ihmisellä on vain sivustaseuraajan osa, mikään tuskin kuvaa sen monimuotoisuutta paremmin kuin sana ihmeellinen. Luontodokumentit tuovat silmien eteen mitä oudoimpia ja uskomattomimpia eläin- ja kasvimaailman ilmiöitä.

Siinä missä avara viittaa tilaan, laajuuteen, lähelle, kauas ja vielä kauemmas, ihmeellinen kuvastaa kokonaisvaltaisemmin itse luontoa kohteena ja rikkauksien aarreaittana. Ihmeelliseen sisältyy jotain, mitä ei voi selittää. Vaikka kaiken selittämiseen tieteellisesti koko ajan pyritäänkin, silti luonnon ihmeet jaksavat kiehtoa.

Toisaalta avara on melkein kuin rajaton, se sallii kaiken sen erilaisuuden, jota luontoon määrättömästi mahtuu. Toisaalta sen avaruus koko ajan myös supistuu: mitä enemmän luontoa tuhotaan rakentamalla tai muuten hävittämällä, sitä enemmän myös lajeja häviää. Täten jäljelle jäävän luonnon ihmeellisyys vain kasvaa. Ehkä aito alkuperäinen luonto vielä joskus lasketaankin maailman seitsemän ihmeen joukkoon.

Hakukone tosin näyttää pitävän adjektiiveja synonyymeina: kun kirjoittaa hakusanaksi ”ihmeellinen luonto”, ensimmäiset osumat ovat linkkejä juuri Ylen Avaraan luontoon.

Lukemattomat televisiodokumentit ja esimerkiksi tiedetoimittaja Niko Kettunen palstallaan Helsingin Sanomissa ovat esitelleet luonnossa elävien eläinten hämmästyttäviä elintapoja ja selviytymisstrategioita. Viimeksi katsomissani dokumenteissa pääsi tutustumaan Lembehin salmen todella eriskummalliseen vedenalaiseen maailmaan sekä ”luonnon parhaisiin tanssijoihin”.

Indonesiassa Sulawesin saaren pohjoispuolella sijaitsevassa Lembehin salmessa uiskentelee otuksia, joita katsoo silmät selällään mutta samalla on iloinen, ettei niihin tarvitse törmätä Suomen uimavesissä. Ilman selitystä ei aina edes tietäisi, onko kyseessä eläin vai kasvi vai jotain aivan muuta. Hiekan peitosta voi putkahtaa vaikka minkälainen kummitus.

Väriä vaihtavat seepiat, vastenmielisen näköiset tursaat, merimakkarat, antennikrotit… Kummallisten otusten kerho aiheuttaa huvittuneisuuden ohella myös hienoisia vatsanväänteitä. Mitä jos ihminenkin voisi jäljitellä vaikka kadunvarren postilaatikkoa kuten eläin levää tai kasvinlehteä? Tai sormennapsautuksella vaihtaa vaatetuksensa väriä sulautuakseen seuraan? Mieluummin ei. Toivottavasti muiden lajien omaperäisyys kaikkine ilmentymineen saa jäädä rauhaan ihmisaivojen (tai tekoälyn) kehittämiltä teknisiltä jäljitelmiltä.

Maapallon luonnossa hämmästystä herättää moni muukin asia kuin outo ulkonäkö, esimerkiksi eläinten käyttäytyminen. Soidinmenojen yhteydessä monien lajien, varsinkin lintujen, valmiiksi keikariasuun sonnustautuneet urokset esittävät naaraille hulppeita koreografioita saadakseen niiden huomion.

Paratiisilintuihin kuuluvan liputtajan vetävä meno It’s not unusual -laulun tahtiin saisi kateelliseksi itsensä Tom Jonesin. Ällistyttävän rusettiparatiisilinnun koko muoto muuttuu tunnistamattomaksi, kun se aloittaa nopeatempoisen, hyppelevän kosiskelunsa. Siinä vauhdissa tiaaraotsainen hyppyhämähäkki varmaan sekoaisi kaikkiin jalkoihinsa, joten se tyytyy nostelemaan vuoroin kahta jalkaa ja värikästä takaruumistaan. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä eläinten ilmeikkäästä liikekielestä.

Niinpä luonto, varsinkin niin kauan kuin se pysyy kesyyntymättömänä vailla ihmisen ohjailua, ansaitsee ehdottomasti luonnehdinnan ihmeellinen. 

• • • 

Jostain syystä tässä yhteydessä tuli mieleen kohtaus Hannu-Pekka Björkmanin roolisuorituksesta tuoreessa kotimaisessa elokuvassa…

Puhtaampi puhallus

Nuotio- tai takkatulen loimotus on kaunis katsella. Kun tuli hiipuu, jäljelle jää hiiltynyt kasa kekäleitä. Ja lämpö. Ja ristiriitainen mieli.

Nyt kun eletään ilmastohuolen aikaa ja yritetään muun muassa keksiä vaihtoehtoja fossiilisten polttoaineiden käytölle, joutaisiko kielenkäytössä suosittu fraasi puhaltaa yhteen hiileen jo fraasien hautausmaalle. Päämääränähän on sammuttaa, siis vähentää päästöjä, ei saada hiipuvaa kekälettä uuteen loimuun. Yhteistoimintaa merkitsevälle kielikuvalle tulisi saada ajantasainen korvaaja.

Fraasi yhteen hiileen puhaltamisesta lienee peräisin 1960-luvulta, ainakin suomenkielisissä kirjallisissa lähteissä. Sakari Virkkunen on Suomalaista fraasisanakirjaansa (5. painos 1983) varten käynyt läpi mittavan määrän kirjallisuutta, Helsingin Sanomien vuosikertoja ynnä muuta painettua aineistoa ja löytänyt seuraavan maininnan Aamulehdestä (4.9.1967): ”Kansanedustaja Pauli Räsänen ehdotti, että kaikkien rauhan- ja urheilujärjestöjen, ammattiliittojen sekä kirkollisten piirien tulisi samanaikaisesti puhaltaa rauhanhiileen (Vietnamin sodan lopettamiseksi).”

Räsäsen ehdotusta sopii kannattaa kaikissa sodissa kaikkina aikoina, mutta mikä ihme lienee rauhanhiili?

Virkkusen muut merkinnät hiili-sanan sisältävistä fraaseista ovat hiilivalkeamies ja koota tulisia hiiliä pään päälle. Hiilivalkeamies-vertausta on käyttänyt Yrjö Soini teoksessaan Kuin Pietari hiilivalkealla, joka käsittelee sotasyyllisyysasian vaiheita 1944–49.

Samasta sanakirjasta toisaalla silmiin osui hämmästyttävä tieto. Sana hiili on yhdistetty vielä 1940-luvulla myös jopa vesivoimaan. Tuolloin siitä käytettiin kielikuvaa valkoinen hiili tai valkea kivihiili. Virkkusen poimima esimerkki Helsingin Sanomista (18.11.1948) on vetoomus, jonka kansalle esitti ”valtakunnan voimapäällikkö”: ”Valkeasta hiilestä – vesivoimasta – puuttuu nyt lähes puolet. – Muista a-i-n-a säästää sähköä ––.”

Hieman yllättäen sanakirja päättyy ä-kirjaimeen. Milloin onkaan alettu valaa öljyä laineille?

• • •

Ilmastohuolen tulisi koskettaa aivan kaikkia. Sen on ymmärtänyt myös Ruotsin kuninkaallinen perhe.

Kuningasperheen vuotta 2018 käsittelevässä dokumentissa kuningas Kaarle XVI Kustaa kuvattiin linnan katolla aurinkopaneelia asettelemassa, ja prinsessa Victoria perheineen rannalla poimimassa jätteitä. Victoria kannattaa lämpimästi ploggausta eli lenkkeilyn ja roskien poimimisen yhdistämistä. Purjehdusta harrastava prinssi Philip seuraa merien tilaa pitkillä purjehdusretkillään.