Elokuvaelämää

Kakkujen ystävää ilahduttavat sellaiset leipojat kuin englantilainen Nigella Lawson ja ruotsalainen Leila Lindholm. Kumpikin tarjoilee katsojalle aidoista aineista tehtyjä herkkuja ilman mainintaa terveellisyydestä ja mukana seuraavaa kaloritaulukkoa. Jos syö vain silmillään, kaloreilla ei edes ole mitään merkitystä. Ja vaikka välisemme ystävyyssuhde on luja, tapaamme muutenkin kovin harvoin.

Näin ollen kakkujen ystävä ei ymmärrä lainkaan elokuvakohtauksia, joissa kokonainen täytekakku kiukuspäissä heitetään jätesankoon. Varta varten leivottu kakku ei jostain syystä maistukaan sille, jota varten on nähty vaivaa, ja tekijän katse sumenee harmista. Tyypillisimmillään näin tapahtuu amerikkalaiselokuvissa, esimerkiksi balettitanssijasta kertovassa Black Swanissa.

Voisi ensin laskea kymmeneen ja sitten tarjota kakkua ystävälle, naapuriin, varattomien avustuspisteeseen, jonnekin.

Kakkujen heittäminen jätteisiin on hirveää tuhlausta, mutta tekona ei niin ongelmallinen kuin toinen elokuvien antama huono esimerkki. 

Sen lisäksi, että usein näytetään yksityiskohtaisesti, miten huumeita käytetään, todella yleistä on myös näyttää, miten niistä pääsee äkillisessä tilanteessa eroon: katuva tai kotietsintää pelkäävä aineidenkäyttäjä huuhtoo pillerit tai joskus myös muut aineet suoraan vessanpöntöstä alas. Jos näin tehdään oikeassa elämässä ja oikeilla aineilla, ne ajan myötä kiertävät liuenneina takaisin vesijohtoveteen.

Ja eiköhän vain elokuvilla ole osuutensa myös merten roskaamisessa. Kautta elokuvahistorian vesiä lienee pidetty kaatopaikkana, jonne voi kätevästi viskata paitsi pullopostia myös tyhjät pullot. Keinoa käytti muun muassa Kirjavassa satamassa Humphrey Bogartin esittämä veneen kapteeni erottaessaan pullon ja juopon merimiehen toisistaan. Todellisuudessa ”pullomeren” sijaan maailman meriä täyttävät jättimäiset, suurelta osin muoviroskasta koostuvat jätelautat.

Mahdoton edes kuvitella, miltä vaikkapa melkein kolme kertaa Suomen pinta-alan kokoinen muoviroskalautta näyttää. Ei totisesti ole pieni merikään, jonka aallot tällaisia lauttoja kuljettavat.

Kielikapuloita

Kirjassaan Ainoat todelliset asiat (Tammi 2012) eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori Merete Mazzarella puhuu muun muassa työstä ja sen tuottavuudesta. Erilaiset tuottavuusohjelmat ja usein käytetyt ilmaukset ovat tuttuja monilla aloilla, kuten hänen esimerkkilauseensa Henkilöstötarvetta pienennetään tuotannon tehostamistoimilla. Sehän tarkoittaa, että vähentynyt väki joutuu tekemään myös irtisanottujen työt.

Poliitikot ja muut päättäjät rakastavat kapulakieltä ilmeisesti siksi, että sitä käyttämällä voi helpommin sivuuttaa sen, että yleensä on kyse ihmisistä. Puhutaan mieluummin henkilötyövuosista, haluttiin sitten säästää rahaa tai lisätä työllisyyttä. Nyt myös niin kutsutulla aktiivimallilla tähdätään siihen, että saataisiin 5 000–12 000 henkilötyövuotta lisää. Milloinkahan työnantajat heräävät etsimään ”henkilötyövuosia” työntekijöiden sijaan? Työtä vailla olevia, aina vain heikommin toimeen tulevia ”henkilötyövuosia” riittänee Suomessa vielä pitkälle tulevaisuuteen.

• • • 

Kun sähköpostin otsikkona on ”Kohtaamiskysely palvelupyynnöstä”, aivot lyövät hetken tyhjää. Varsinkin kun ”kohtaamiskysely” eli palauteosio tulee vasta lyhyen muun tekstin jälkeen.

Mies-loppuiset ammattinimikkeet joutuivat syksyllä kovan myllerryksen kohteeksi. Voisiko yhtä päättäväisesti tarttua sellaisiin kummajaisiin kuin palvelutasovastaava: ”Meillähän on huomattavan paljon saaria, joissa on ympärivuotisia asukkaita, mutta ei ole valtion hoitamaa yhteysalusliikennettä, sanoo Saaristoliikenteen palvelutasovastaava Sirpa Vanhala Varsinais-Suomen ELY-keskuksesta” (Yle verkossa 28.11.2017).

• • •

Maailma voi kuvaannollisesti romahtaa niskaan ja katto aivan konkreettisesti. Romahtaa-verbiin liittyy selvästi käänne johonkin ikävään ja epäonniseen suuntaan. Jos olikin tarkoitus kertoa hyvä uutinen, mainittu verbi väärässä yhteydessä otsikossa pilasi sen: ”Murhien ja muiden rikosten määrä on New Yorkissa romahtamassa alimmilleen sitten 1950-luvun” (Helsingin Sanomat verkossa 28.12.2017).

Ja joulu tulee

Täkäläisen kerrostalon parvekkeella on jo toista kuukautta seissyt sinistä, vihreää ja punaista valoa hohtava joulukuusi. Yhdysvalloissa Valkoisen talon henkilökuntaa puolestaan ilahduttaa punaisin koristein täyteen ahdettu kuusi – tai sitten vain saa näkemään punaista.

Tove Jansson kertoo iki-ihanassa Kuusi-tarinassaan siitä, miten talviunilta herätetyt muumipeikot kohtaavat tuntemattoman joulun. Joulu kuulostaa joltain vaaralliselta, jolta voi suojautua hankkimalla kuusen ja pukemalla se, mutta mihin? Lopulta kaikki ripustivat puun oksille kauneinta mitä tiesivät lepyttääkseen talven käsittämättömiä voimia.

– Mutta latvassa pitäisi olla suuri tähti, tuumi nyytin eno. – Oletko sinä sitä mieltä, sanoi nyyti ja katseli mietteliäänä Muumimamman punaista silkkiruusua. Onko siinä paljonkaan eroa, jos ajatus on oikea?

– Meidän olisi pitänyt hankkia tähtikin, kuiskasi Muumipeikon äiti. Mutta sehän on mahdotonta! He katsoivat taivaalle, joka oli täynnä tähtiä, niitä oli tuhat kertaa enemmän kuin kesällä. Ja suurin niistä riippui suoraan heidän kuusensa latvan yläpuolella.

Runoilija Pertti Niemiseltä tilattiin vuosia sitten radioon joulutervehdys. Keskellä talvea, jouluna -nimisessä runossa hän kuvaa muun muassa tunnelmiaan iltakävelyllä ja näkee samoin silmin kuin Muumimamma:

Tullessa katselin myös tien vierustan kuusia, korkeita

ja kapeita, mustia mustaa taivasta vasten,

jokaisen latvassa tähti, oksilla tähtiä, oksien lomissa tähtiä:

ajattelin että siinä on joulukuusia, sopusuhtaisia

todella eläviä kuusia

pimeässä niin kuin kaikki joulukuuset

jo kahdentuhannen vuoden ajan, keskellä pimeintä aikaa,

keskellä talvea, keskellä pimeintä aikaa.

Ja joulu tulee.