Veskalla on väliä

Ii (elimäkel. subst.) epämukava tunne siitä, että ylipakatun kauppakassin muovikahvat venyvät koko ajan.

Parhaillaan eletään muovikassien sesonkiaikaa, yhtä niistä. Kun kesällä ostin eräästä liikkeestä kevyen käyttövaatteen, myyjä kysyi, tarvitsenko muovikassia. Heti perään sain tietää, että jopa hänen tarjoamansa pieni kassi oli maksullinen. Mielestäni oli outoa myydä pakkaamattomia vaatteita ilman maksutonta käärettä. Kirjakaupassa ei äskettäin tarjottu minkäänlaista paperistakaan pussia suojaksi parille (helposti likaantuvalle) kortille. Tämä tuntui todella kehnolta asiakaspalvelulta.

Sen sijaan yleensä täysin turhia ovat pienet muovipussit, joihin tavaratalossa tai apteekissa valmiiksi pakatut tuotteet sujautetaan, joskus niin nopeasti, ettei asiakas ehdi ei kiitosta sanoa. Tällaiset tuotteet yleensä mahtuvat käsilaukkuun, reppuun tai mitä kantovälinettä kukin nyt mukanaan kuljettaa.

  

Vaatekauppaan poiketaan monesti päähänpistosta, ruokakauppaan suunnataan yleensä aina tietoisesti, joten kassin tarpeeseen voi jokainen helposti varautua. Usein kuitenkin näyttää siltä, että juuri ruokaostoksilla muovikasseja napsitaan hihnalle automaattisesti. Tarvittaessa itse valitsen paperisen: muoviset, varsinkin uusiovaihtoehdot ovat ulkoasultaan usein niin rumia, etten ottaisi niitä ilmaiseksikaan. Hyvä keino vähentää kulutusta sekin. Tavaratalojen omat ”kassipäivät” eivät voi olla näkymättä kaupungin kaduilla, mutta ovat pahin ansa asiakkaalle.

EU:n tavoitteena on vähentää muovikassien kulutusta. Ympäristöministeriön viimevuotisesta tiedotteesta voi laskea, että jäsenmailla on vielä puolisen vuotta aikaa tehdä tarpeelliset muutokset lainsäädäntöön. Jokainen suomalainen käyttää nyt keskimäärin 55 muovikassia vuodessa. Itse en osta niitä oikeastaan koskaan. Miksi turhaan maksaa aina uudesta kassista, kun yksi kestää käytössä kuukausia? Sitä on myös helppo pitää aina mukana varalla. Muovikassiakin parempi on tietysti kunnon kauppakassi.

Helsingin Sanomien mukaan maailmassa tuotettiin vuonna 2013 jopa 20 000 muovikassia sekunnissa. EU-kansalaiset ovat äärestä toiseen sekä säästäväisiä että varsinaisia tuhlurikuluttajia: Kaksi vuotta sitten irlantilaiset ostivat muovikassin keskimäärin kerran vajaassa kolmessa viikossa (18/vuosi), kun taas bulgarialaiset hamstrasivat käsittämättömiä määriä (421/vuosi). Irlannissa verollepano on vähentänyt kulutusta yli 90 prosenttia, mutta mitä kummaa Bulgariassa oikein puuhataan?

Italiassa biohajoamattomat muovikassit kiellettiin kokonaan vuoden 2011 alusta. Ennen muutoksen voimaantuloa italialaisten kauppiaiden yhdistys pelkäsi muutoksen johtavan ”kaaokseen ja palvelun huononemiseen”, kertoi uutistoimisto Reuters Kaupan liiton verkkosivun mukaan. Muutoksen onkin täytynyt olla tuskallinen, sillä uusi muovikassi oli ilahduttanut italialaisia melkein päivittäin (keskimäärin 330/vuosi).

Nyt tuossa Michelangelon kotimaassa on eletty muovikassitonta aikaa pian viisi vuotta. Viisi kertaa 20 miljardia muovipussia on jäänyt valmistamatta ja käyttämättä. Miten ovat kauppiaat ja kuluttajat mahtaneet sopeutua? Ehkäpä Italiassa jo ylpeillään sillä, että maa kuuluu kieltoasiassa edelläkävijöihin.

Erityisen haitallisia muovituotteita ovat ohuet, esimerkiksi hedelmien kuljetukseen tarkoitetut läpinäkyvät pussit. Niitä on tarjolla myös kassoilla pienten tavaroiden pakkaamiseen. (Myönnän, että tässä kohdin piti alkaa tehdä parannusta.) YM:n tiedotteen perusteella EU suhtautuu niihin kuitenkin varsin sallivasti. Yllättävältä kuulostaakin Wikipedian lista maista, joissa ohuet muovipussit on jo aikoja sitten kielletty: Bangladesh, Etelä-Afrikka, Kenia, Kiina ja Uganda.

Mauritaniassa muovikassien valmistus on ollut pian kaksi vuotta rangaistava teko: lain mukaan siitä voi tuomita enintään vuoden vankeutta. Käytöstä taas voi saada sakkoja. Laki säädettiin, koska huomattava määrä muun muassa nautakarjaa ja lampaita menehtyi syötyään muovijätettä.

Luulenpa, että Suomessa ei säädetä täyskieltoa eikä vankeus- tai sakkorangaistusta, pelkkä kassien maksullisuus riittää. Säästö se on pienikin säästö, jos jättää ostamatta.

Kesä talven keskellä

Mitä hyytävimmistäkin jännityskirjoista tulee aina kesäisin ”kevyttä lomalukemista”. Keveydestä ei ole tietoakaan, kun raiskaukset, tapot, murhat, terroriteot ja muut mielennyrjähdykset ovat pysyvästi vallanneet paikkansa tosielämän uutisaiheissa. Vaikka oma lähiympäristö olisikin pysynyt ennallaan, jatkuva levottomuudentunne alkaa ikävästi hiertää mieltä.

Pidän dekkareista, ja usein juuri ne ovat niitä kirjoja, joita ei millään haluaisi jättää kesken. En kuitenkaan koskaan saa niiden lukemisesta painajaisia. Jokin suojamekanismi pitää huolen siitä, että todellisuuspohjainenkin tapaus tai henkilö jää vain fiktioksi, ei-todeksi.

Tässä elämässä tosiasioilta ei voi eikä kannata sulkea silmiä. Saattaa jopa käydä niin, että todellisuus käy jännittävämmäksi kuin kirjat. Mieluummin kyllä jatkaisin vain fiktion lukemista, sillä en erityisemmin kaipaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita sen enempää omaan elämääni kuin tähän maahankaan.

Jokunen vuosi sitten poliiseille ei riittänyt töitä, nyt niistä ei tunnu olevan pulaa. Myös vartijat ja järjestyksenvalvojat liikkuvat yhä näkyvämmin. Turvallisena pidetyssä Suomessa turvallisuudesta on tullut paljon käytetty sana.

○ ○ ○

Ruotsalaisen Stig Larssonin Millenium-rikosromaanitrilogia (suom. 2006−08) kuului aikoinaan niihin kirjoihin, jotka piti lukea yhdellä istumalla. Niistä tehdyt elokuvat aioin jättää katsomatta, sillä näkeminen tekee fiktiosta todellisempaa ja monissa tapauksissa liian vastenmielistä. Tulin kuitenkin katsoneeksi elokuvat televisiosta.

Kerran kaksi naista jutusteli kaupan kassalla. Toinen kertoi olevansa menossa elokuviin myöhemmin illalla, ja toinen tietenkin halusi tietää, mitä katsomaan. Nainen mietti hetken ja vastasi sitten tähän tapaan: Taisi olla Miehet, jotka tuijottivat vuohia.

Oikeasti elokuvan nimi on suomeksi Vuohia tuijottavat miehet (The Men Who Stare at Goats, 2009). Se perustuu yhdysvaltalaisen Jon Ronsonin samannimiseen, tositapahtumiin pohjautuvaan romaaniin. Sattumoisin elokuva on tullut ensi-iltaan samana vuonna kuin Millenium-elokuvat Miehet, jotka vihaavat naisia, Tyttö, joka leikki tulella sekä Pilvilinna, joka romahti. Eipä mikään ihme, että tällaisissa nimissä menee sekaisin.

Luonnon omat kehruu-Jennyt

Linnan juhlilla ja brittiläisten kansallisaarteella David Attenboroughilla saattaa tulevaisuudessa olla jotain yhteistä. Tämä luonto-ohjelmien ikihonka nimittäin esitteli sarjassaan Attenboroughin erikoiset (David Attenborough's Natural Curiosities 2014) vaihtoehdon silkkiperhosen toukan kotelosta saatavalle silkkimateriaalille: hämähäkin kehräämän seitin. Seittilangasta tehty puku olisi takuuvarmasti juhlien kuvatuin, todennäköisesti myös kallein.

Ilmeisesti seittipukuja ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan nähdä silkkipukujen joukossa. Attenboroughin mukaan jo vuonna 2004 kerättiin hämähäkkien takaruumistaan kehräämää seittiä niin paljon, että siitä saatiin kudottua kangasta. Valmistusprosessi lienee ollut kovin hankala, jos kerran kymmenessä vuodessa ei ole innostuttu jatkokehittelyyn. Televisiokuvassa kohokuvioin kudottu kangas näytti kullanhohtoisen oranssilta. Attenboroughin kertomat luvut unohtuivat tuota hämmästyttävää materiaalia ihmetellessä.

Olisi tietenkin kiintoisaa tietää − kutomistyön lisäksi − enemmän esimerkiksi siitä, kuinka paljon yksi hämähäkki pystyi seittilankaa kerralla tuottamaan, kuinka paljon sitä kankaaseen käytettiin kaiken kaikkiaan ja kuinka kauan tarvittavan määrän keräämiseen kului aikaa.

Kumpi mahtaa kehrääjänä olla tuotteliaampi, hämähäkki vai silkkitoukka? Wikipedian mukaan silkkitoukka tarvitsee 2,5 × 3,5 senttimetrin kokoiseen koteloonsa eli kokongiin 2 000–3 000 metriä yhtenäistä silkkisäiettä. Silkin jatkokäsittelyssä tuosta määrästä saadaan yhtenäistä grège-lankaa yleensä 500−1 000 metriä.

Hämähäkinseitti on kestävin tunnettu ja biologisesti hajoava luonnonmateriaali. Attenboroughin mukaan sen käyttöä onkin kokeiltu myös lääketieteessä: seitistä on valmistettu esimerkiksi tekoniveliä. Tällaisen materiaalin luulisi kiinnostavan useammallakin alalla. Kuka tietää − monen inhoama niveljalkainen voi vielä osoittautua mitä hyödyllisimpien uudennosten lähteeksi.

○ ○ ○

David Attenboroughin valtaisa innostus tutkia maailman luontoa on jatkunut jo 60 vuotta. Sinä aikana hän on tehnyt lukuisia luontoelokuvia ja -sarjoja, joissa uusimpien teknisten välineiden avulla on päästy kerta kerralta pintaa syvemmälle, yhä lähemmäs kohteita. BBC:llä esitetään parhaillaan uutta, saalistajista ja saaliista kertovaa sarjaa The Hunt, jonka tekemisessä tämä pian 90-vuotias luonnontieteilijä oli jälleen mukana. Toivottavasti myös se saadaan Suomen televisioon, kuten niin moni aiempi sarja.

Mitäpä olisikaan oma tietämykseni maailman luonnon ihmeistä ja ilmiöistä ilman Attenboroughia?