Sivuun käännät pääsi, etsit itsehillintää

Hillitte ittes, sillä mitä ne kylälläkin puhuu! En ole kasvanut pohjalaisessa (mielen)maisemassa, joskin olen luonteeltani kyllä varsin rauhallista laatua. Olen silti monesti miettinyt, miten se tapahtuu, tuo itsensähillitseminen, jos nauru tai itku puskee läpi kaikkien suoja-aitojen. Mikä on se mekanismi, jonka voi tarvittaessa napsauttaa päälle? En ole sitä vielä löytänyt.

Minusta parasta huumoria on tilannekomiikka ilman ennakkovalmisteluja ja valmiiksi laadittua käsikirjoitusta. Parasta naurua on se, joka esteettä hytkyy vatsanpohjassa ja tuo vedet silmiin. Sellaista, jonka tietää väärässä tilanteessa olevan sopimatonta, mutta itseään ei vain pysty hillitsemään. Käy niin kuin Juha Vainion itkettävän kauniissa laulunsanoissa: ”…mutta katseemme kun kohtaa, silloin mitään mahda et − vaikka häpeät, niin naurat, että aivan täriset.” Jaettu kokemus ja samanlainen onni.

En muista, milloin olisin viimeksi nauranut noin, mutta muistan, miltä hervoton puuska tuntuu navan seudulla. Äkillisesti kipeytyneet vatsalihakset kiristävät kuin jumpan jäljiltä. Sisällä jotenkin poreilee. Usein tulee vielä pienempiä jälkijäristyksiä. Sitten mieli on hyvä jonkin aikaa.

Ihmistä itkettää koko elämä, syntymästä kuolemaan. Kyyneleet eivät vuoda vain murheesta. Minussa esimerkiksi Sibeliuksen Finlandia saa aikaan jotain selittämätöntä enkä pysty estämään kyyneleitä, vaikka kuinka ajattelisin, että "ihmiset näkevät”.  Suosikkielokuvani olen nähnyt kahdesti elokuvateatterissa, minkä jälkeen päätin, ettei koskaan enää. Pelkäisin vieressä istuvan tuntevan, että en lakkaa tärisemästä. Vaikka itkun jälkitunnelma on erilainen, väsynyt, jotenkin loppuun puristettu, niin fyysisesti se tuntuu samassa paikassa kuin nauru.

Olen ihmetellyt, miksi televisiossa pätevät eri säännöt tavallisille ja julkisuuden henkilöille. Kun tavallinen ihminen itkee vuolaasti kuunnellessaan läheisensä hänelle omistamaa laulua, sitä pidetään aitona ja rohkeana tunteenilmauksena. Kun julkisuuden henkilö pyyhkii kyyneleitään lähes vastaavassa tilanteessa, se saa koko mediaväen ja ne tavalliset ihmiset irvailemaan kaikin keinoin ja syyttämään tätä yleisön kosiskelusta. Olisiko tässä kansalaisaloitteen paikka? Pitäisikö julkisuuden henkilöitä varten saada aikaan laki, joka kieltää itkemisen televisiossa? Miksei meille käy se, että ”Ihmisen itku on hänen kaunein oikeutensa” (Jacques Delille 1738−1813)?


PS. Mahtaako olla aihetta itkuun, kun tänään julkistetusta hallitusohjelmasta kerrotaan konkreettisemmin. Neuvottelijathan ovat koko ajan toistaneet, kuinka "kipeitä" leikkauksia on tulossa.

Itsehillintä − päälle päin tyyni kuin järvenpinta
mutta entä pinnan alla?






Violetinsävyisen järvimaiseman on kuvannut ystäväni Sirpa.

Dokumenttidiggaria hemmotellaan

Ylen esittämät dokumentit ovat nykyisen televisiotarjonnan ehdottomasti parasta antia. Mainoskanavien ohjelmistoa ei tarvitse kuin silmäillä tv-oppaasta, niin huomaa, miten viihteellä kyllästettyjä suomalaisista katsojista ollaan tekemässä. Samaan sarjaan voi laskea monet niiden niin sanotuista dokumenteista: katsojan karkotteena toimivat erityisesti ohjelmat, joissa hänen omaa älyään aliarvioidaan tarinankulun loputtomilla toistoilla.

Sen sijaan ajattelemisen aihetta ja toisenlaisia näkökulmia maailmantilanteesta antavat monet Ulkolinjan dokumentit. Viime aikoina on perehdytty esimerkiksi EU:n jäsenmaiden tilanteeseen tavalla, joka on kiinnostanut minua. Myös nyt uusintana esitettävä kuusiosainen Vallan kaupungit tempaa mukaansa. Sarjaa juontava entinen diplomaatti Sir Christopher Meyer on etsinyt vallan ydintä niin Mumbaissa, Moskovassa, New Yorkissa, Roomassa, Los Angelesissa kuin Lontoossakin. Kaikkialla muualla hän pääsi aina lopulta haastattelemaan tavoittelemiaan vallanpitäjiä, vain Los Angelesin Oscar-viikolla jopa O-patsaan kuvaaminen kiellettiin.

Yle on ilahduttavasti satsannut myös erittäin laadukkaisiin taidedokumentteihin. BBC:n tuottama sarja Taidetutkimukset kuuluu suosikkeihini. Siinä taideasiantuntija Philip Mould ja toimittaja Fiona Bruce näyttävät, että taiteentuntemus vaatii silkkaa salapoliisintyötä, kun etsitään totuutta taideteoksen aitoudesta tai epäaitoudesta. Pienikin vihje voi merkitä pitkää jäljitysmatkaa. Toisinaan taas vastaus löytyy laboratoriosta:  nykytekniikan avulla voidaan määrittää esimerkiksi maalauksen eri kerrostumat ja värien koostumus, mikä puolestaan auttaa työn ajoittamisessa.

Parhaillaan erilaisia käsityöammatteja esittelevää 20-osaista ranskalaissarjaa Mittatilaustyönä ahmii silmillään. Muun muassa nahka-artesaani, entisöijä, taideseppä, varjontekijä ja jalkinevalmistaja kertovat työskentelytavoistaan. Jokainen haluaa valmistusmenetelmissään säilyttää vanhaa ja tuoda mukaan jotain uutta.  Esimerkiksi nuori taidepuuseppä on käynyt hakemassa lisäoppia Suomesta, joka hänen mielestään on "johtava design-maa".

Näistä vartin mittaisista ohjelmista välittyy hyvin se, että työtä tehdään paitsi käsillä myös sydämellä. Kyse on  "luovuuden runoudesta", kuten toinen työlleen antautunut nuori taidepuuseppä toteaa. Vaikka olisi aina arvostanut käsintehtyjä tuotteita, nyt osaa yhä enemmän arvostaa myös niiden tekijöitä. Hieno ja tyylikäs sarja, toivottavasti edessä ei ole kesätaukoa.

Loppuun vielä yksi helmi, englantilainen dokumentti Notre-Damen katedraalista sarjassa Pariisin salaisuudet. Vuonna 1325 valmistunut Notre-Dame on järkyttävän upea luomus niin sisältä kuin ulkoa. Kamera pääsi kuvaamaan katolle ja kellariin, paikkoihin, joihin miljoonat kirkossa vierailevat turistit eivät pääse. Silti rakentajien kädenjälki on kaikkialla yksityiskohdissakin kaunista ja viimeisteltyä.

Vaikka uteliaiden kävijöiden virta kirkon käytävillä jatkaa vaellustaan päivästä toiseen, joskus pääsee nauttimaan myös hiljaisuudesta: Aamun varhaisina tunteina urkuri harjoittelee tyhjässä kirkossa. ”On minulla otsaa, kun häiritsen tätä hiljaisuutta”, hän sanoo. Myös aikaiseen rukoushetkeen osallistuvat saavat vielä hetken viettää rauhassa. Yksi heistä on 77-vuotias eläkeläismies, joka polkee 10 kilometrin matkan joka aamu päästäkseen paikkaan, jota hän kuvailee sanoin ”kiveen veistetty rukous”.

Joitakin näistä ohjelmista voi yhä katsoa Areenasta.

Euroopan taideaarteiden ihmeelliset seikkailut

Kiitos Ylen Teeman, saimme äskettäin nähdäksemme kiinnostavan dokumentin Mies joka pelasti Louvren. Se kertoo museon johtajasta Jacques Jaujardista, jonka nerokas ja mittava siirto-operaatio pelasti Ranskan taideaarteet maan valloittaneilta natseilta. Dokumentin kiinnostavuutta lisäsi se, että noin vuosi sitten luin samaa aihetta käsittelevän kirjan Monuments Men. Historian suurin taideryöstö, jonka ovat kirjoittaneet Robert M. Edsel ja Bret Witter (Minerva Kustannus 2014). Vaikka Jaujard pelasti suuren osan Louvressa sijainneista taideteoksista, öykkärimäisen röyhkeä Hitler halusi ja sai käsiinsä melkein koko Euroopan aarteet.

Taiteilijaurasta nuorena haaveillut Hitler unelmoi perustavansa maailman hienoimman taidemuseon synnyinkaupunkiinsa Linziin. Hänen kokoelmansa alkuna olivat Saksan juutalaisilta takavarikoidut taidekokoelmat. Toisen maailmansodan lopulla tarkoin valituista kätköpaikoista löytyi yli viisi miljoonaa taideteosta, jotka olivat peräisin eri puolilta Eurooppaa. Hitlerille tärkeimpiä olivat hollantilaisen Jan Vermeerin Tähtitieteilijä ja belgialaisten veljesten Hubert ja Jan van Eycken Gentin alttaritaulu.

Missään muussa sodassa ei ole nimetty erillistä yksikköä kulttuurikohteiden pelastustöihin. Monumenttimiehet joutuivat käyttämään kaiken taitonsa ja kekseliäisyytensä suunnatonta tehtävää suorittaessaan, sillä heille ei ollut varattu välttämättömimpiäkään työvälineitä. Esimerkiksi natsien piilottamien taideteosten siirtäminen pois suolakaivoksesta oli vaikuttava urakka ihan vain luettunakin.

Mittaamattoman arvokkaiden aarteiden jäljittämiseen ja pelastamiseen osallistui parhaimmillaankin vain noin 350 monumenttimiestä ja -naista. Edsel esittelee heistä kymmenen, joista suurin osa kuului Yhdysvaltain armeijaan. He olivat arkkitehteja, museon työntekijöitä ja taidehistorian ammattilaisia. Mainittakoon nimeltä vain James Rorimer, George Stout ja Jaujardin luotettu Rose Valland.

Monet Euroopan taidemuseoissa ja kirkoissa vierailleet ovat tuskin aavistaneet, kuinka lähellä oli satojen vuosien aikaisen kulttuuriperinnön tuho: jos monumenttimiehet eivät olisi ehtineet ajoissa kätköpaikoille, häviönsä tunnustaneet saksalaiset olisivat räjäyttäneet ne ilmaan. Tulee hakematta mieleen oman aikamme ääri-islamilaisten terroristien toiminta: hekin ryöstelevät ja myös tuhoavat arvokasta vanhaa kulttuuria.

Mielestäni monumenttimiesten tarina on uskomaton. Kuitenkin he saivat harvoin ansaitsemaansa tunnustusta, ja heidän työnsä unohdettiin pian. Siksi tämä kirja kuten myös Jaujardista kertova dokumentti ovat arvokas täydennys toisesta maailmansodasta kertovien sankaritarinoiden joukkoon.