Sivuun käännät pääsi, etsit itsehillintää

Hillitte ittes, sillä mitä ne kylälläkin puhuu! En ole kasvanut pohjalaisessa (mielen)maisemassa, joskin olen luonteeltani kyllä varsin rauhallista laatua. Olen silti monesti miettinyt, miten se tapahtuu, tuo itsensähillitseminen, jos nauru tai itku puskee läpi kaikkien suoja-aitojen. Mikä on se mekanismi, jonka voi tarvittaessa napsauttaa päälle? En ole sitä vielä löytänyt.

Minusta parasta huumoria on tilannekomiikka ilman ennakkovalmisteluja ja valmiiksi laadittua käsikirjoitusta. Parasta naurua on se, joka esteettä hytkyy vatsanpohjassa ja tuo vedet silmiin. Sellaista, jonka tietää väärässä tilanteessa olevan sopimatonta, mutta itseään ei vain pysty hillitsemään. Käy niin kuin Juha Vainion itkettävän kauniissa laulunsanoissa: ”…mutta katseemme kun kohtaa, silloin mitään mahda et − vaikka häpeät, niin naurat, että aivan täriset.” Jaettu kokemus ja samanlainen onni.

En muista, milloin olisin viimeksi nauranut noin, mutta muistan, miltä hervoton puuska tuntuu navan seudulla. Äkillisesti kipeytyneet vatsalihakset kiristävät kuin jumpan jäljiltä. Sisällä jotenkin poreilee. Usein tulee vielä pienempiä jälkijäristyksiä. Sitten mieli on hyvä jonkin aikaa.

Ihmistä itkettää koko elämä, syntymästä kuolemaan. Kyyneleet eivät vuoda vain murheesta. Minussa esimerkiksi Sibeliuksen Finlandia saa aikaan jotain selittämätöntä enkä pysty estämään kyyneleitä, vaikka kuinka ajattelisin, että "ihmiset näkevät”.  Suosikkielokuvani olen nähnyt kahdesti elokuvateatterissa, minkä jälkeen päätin, ettei koskaan enää. Pelkäisin vieressä istuvan tuntevan, että en lakkaa tärisemästä. Vaikka itkun jälkitunnelma on erilainen, väsynyt, jotenkin loppuun puristettu, niin fyysisesti se tuntuu samassa paikassa kuin nauru.

Olen ihmetellyt, miksi televisiossa pätevät eri säännöt tavallisille ja julkisuuden henkilöille. Kun tavallinen ihminen itkee vuolaasti kuunnellessaan läheisensä hänelle omistamaa laulua, sitä pidetään aitona ja rohkeana tunteenilmauksena. Kun julkisuuden henkilö pyyhkii kyyneleitään lähes vastaavassa tilanteessa, se saa koko mediaväen ja ne tavalliset ihmiset irvailemaan kaikin keinoin ja syyttämään tätä yleisön kosiskelusta. Olisiko tässä kansalaisaloitteen paikka? Pitäisikö julkisuuden henkilöitä varten saada aikaan laki, joka kieltää itkemisen televisiossa? Miksei meille käy se, että ”Ihmisen itku on hänen kaunein oikeutensa” (Jacques Delille 1738−1813)?


PS. Mahtaako olla aihetta itkuun, kun tänään julkistetusta hallitusohjelmasta kerrotaan konkreettisemmin. Neuvottelijathan ovat koko ajan toistaneet, kuinka "kipeitä" leikkauksia on tulossa.

Itsehillintä − päälle päin tyyni kuin järvenpinta
mutta entä pinnan alla?






Violetinsävyisen järvimaiseman on kuvannut ystäväni Sirpa.