Farssi vai tragedia

Tammikuun kolmantena perjantaina maailma istahti ruutujensa ääreen seuraamaan ennakkonäytöstä näytelmästä, joka jatkaa ohjelmistossa seuraavat neljä vuotta. Näytelmän pääesiintyjä tekee kaikkensa pysyäkseen parrasvaloissa. Yleisön kiinnostusta ei kysytä. Farssi tai tragedia – tässä tapauksessa kumpikin nimitys käy.

Samana perjantaina tapasin pitkästä aikaa Suomessa asuvan iäkkään amerikkalaispariskunnan, jonka luona ystävän kanssa istuimme iltaa. Emme avanneet televisiota lainkaan.

Pariskunnan kasvoilta saattoi lukea suuttumusta ja häpeää siitä, mihin suuntaan asiat kotimaassa ovat kääntyneet. Henkisen vireytensä ansiosta puolisot seuraavat tarkkaan sen tapahtumia. Suretti heidän puolestaan. Toisaalta Suomi alkoi jo viimeistään viime marraskuun 9. päivänä näyttää heidän silmissään paljon paremmalta asuinpaikalta.

Jo aiemmin olen maininnut psykiatri Bertram S. Brownin, jota Ronald Kessler on haastatellut kirjaansa Presidentin turvamies (2010). Brownin mukaan tasapainoinenkin ihminen presidentiksi tultuaan joutuu taistelemaan, jotta säilyttäisi todellisuudentajunsa ja pysyisi edes kohtuullisen nöyränä, kun työpaikka sijaitsee maan mahtavimmassa toimistossa. Ilmeisesti helpommalla pääsee silloin, kun tasapainoisuudesta, nöyryydestä ja todellisuudentajusta ei ole tietoakaan.

Brown käsitteli asiaa presidentin näkökulmasta pohtiessaan, miten ihminen pystyy lannistumatta työskentelemään ajoittain sairaalloisessa ympäristössä, jossa jokainen päivä on jonkinlainen uhka. Olisi kiintoisaa tietää, mitä sanottavaa tähän on maan mahtavimman toimiston henkilökunnalla.

• • • 

”Aina jollain lahjuksella hyvä myydään maailmasta”, totesi Hector laulussaan Woyzeck. Kalliiksi käy, mutta kenelle?

Julkiset elämät

Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa / Ja kaikki haluaa rahaa ja elämää kuuluisaa / Ja ne joilta se kenties onnistuu pankoot ristiin sääriluut / Sillä etusivun tähteä eivät suojaa sivut muut. (Juice Leskinen)

Mihin ovatkaan hävinneet takavuosien turhat julkkikset? Onko mahdollista, että katoamisilmiö liittyisi jotenkin sosiaaliseen mediaan? Eli oikeastaan ”ammattikunta” ei olisikaan hävinnyt vaan porskuttaa entistä näkyvämmin ja monilukuisemmin.

Ihmisten uteliaisuus toisten ihmisten asioita kohtaan on kai aina ollut kyltymätöntä. Mutta kun nykyään yksi ja toinen hakeutuu itse julkisuuteen, haittaako muiden uteliaisuus enää ketään? Haittaa. Koulun elämänkatsomustiedon kotitehtävässä pyydettiin kertomaan ”jokin salaisuus tai salainen ajatuksesi, jota et koskaan ole kertonut kenellekään”. Miten ilahduttavaa lukea, että 8-vuotias lapsikin tajusi utelevan kysymyksen typeryyden. (Lainaus Jyrki Lehtolan kolumnista, Anna-lehti 42/2015)

Minulle täysin käsittämättömästä syystä jotkut ovat valmiita avaamaan koko kansan reposteltavaksi jopa kaikkein yksityisimmät asiansa, kuten elämänkumppanin valinnan ja avioliiton alkutaipaleen. Ennen anopitkin olivat parisuhteessa liikaa.

Joskus myös ajateltiin, että pienistä ympyröistä on päästävä isompiin, koska se oma lähipiiri tuntui niin ahdistavalta. Koko kylä tiesi kaikkien asiat. Nyt henkilökohtaisen elämän rajat ovat levällään ja näkyvillä olemisesta on tullut vapaaehtoinen pakko tässä maailmankylässä.

Julkisuudesta on toki paljon hyötyäkin, ja sen avulla voi päästä pitkälle. Aamulehden kolumnissa (13.10.) Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss kertoi keskustelleensa meneillään olevasta Yhdysvaltain presidenttiehdokaskilvasta naapurinsa kanssa. Naisen kanta vaikutti lukkoon lyödyltä: ”Trump on menestynyt bisnesmies ja julkkis. Se riittää.” Donald Trumpin koko ajan nousevan kannatuksen perusteella tämä nainen ei ole ainoa, jonka mielestä varallisuus ja julkkisasema riittävät pätevöittämään maailman korkeimpaan virkaan. Jospa Trump presidenttinä tekisi elämänsä diilin ja ostaisi rahoillaan rauhan maailmaan.

Onko pakko vaikkei tahdo?

Olen kehityskulusta päätellyt, että turhien julkkisten siirryttyä sosiaaliseen mediaan heidän paikkansa ovat ottaneet niin kutsutut some-kapinalliset. Koska en käytä yhteisöpalveluja, lasken itseni ilman muuta tähän joukkoon. Kapinallinen, mahtavaa!

John Boynen kirjassa Leijuva poika normaaliutta ihannoiva pariskunta saa kahden normaalin lapsen jälkeen kolmannen, joka heti synnyttyään alkaa leijua. Pariskunnan elämä tietenkin järkkyy, eikä lapsen erilaisuutta kohtaan tunnu löytyvän ymmärrystä. Fantasian keinoin Boyne kertoo tarinan, jota lukiessani hänen sanomansa erilaisuudesta vertautui mielessäni aivan toisin: Sosiaalisen median luomasta maailmasta on nykyään tehty se normi, joka määrittelee sen ulkopuolella olevat epänormaaleiksi, poikkeaviksi. Sitähän sana kapinallinenkin vihjaa.

Termiin sosiaalinen media on pantu näkyville ominaisuus, joka osalle ihmisistä on kuin punainen vaate. Introverteille sosiaalisuus, siis halu olla muiden seurassa, ei ole se kaikkein omin luonteenpiirre eikä sosiaalinen yhteisö täten se tavoiteltavin olotila. Heillä ei ole mitään tarvetta olla kaikkien kanssa kaiken aikaa. Jatkuva vuorovaikutus ja päivystäminen eivät yksinkertaisesti kiinnosta vaan pikemminkin väsyttää. Pienimuotoisempaa seuraelämää suosivalle tuskin on suurta eroa siinä, viettääkö hän aikaa fyysisesti isommassa ryhmässä vai roikkuuko hahmottomassa virtuaaliyhteisössä.

Eikä tarvitse olla edes introvertti: Monet ihmiset elävät elämäänsä tyytyväisinä ilman sosiaalista mediaa, vaikka sen käyttäjillä onkin yhteiskunnan kaikki tuki ja hyväksyntä. Niitä taas, jotka ovat vuosia joutuneet elämään maansa johdon alituisen tarkkailun ja naapureidensa ilmiantojen pelossa, nykyinen avoimuuden ilmapiiri saattaa ahdistaa. Silloin tuskin haluaa raportoida jokaista liikettään sosiaalisessa mediassa.

Toisinajattelijoita uhkaa sukupuutto

Kuten monessa eri yhteydessä on usein todettu, introverttien kohtalona on yleensä hävitä kisa ekstroverteille niin työelämässä kuin seuraelämässä. Puheliaampi ihminen kirjaimellisesti vie sanat hiljaisemman suusta ja tulee huomatuksi. Nyt sosiaalisuuden ja myös sosiaalisen median jatkuva ylikorostaminen kaikessa ja kaikkialla panee miettimään, toimiiko jo jossain laboratorio, jossa kehitellään uutta mullistavaa geeniperimää erityisesti suomalaisille. Niin usein kuulee toivottavan, että päästäisiin niistä karvat korvilla jurottavista tuppisuujunteista.

Mutta toisaalta: Jos kerran kaikkien pitää olla sosiaalisessa mediassa, niin eihän silloin jouhevalla puhekyvyllä  ole välttämättä mitään merkitystä. Ihmiset kyllä tapaavat toisiaan mutta seurustelevat laitteidensa kanssa. Viime aikoina usein toistuvien otsikoiden perusteella (tyyppiä Somessa kuohuu! tai Somessa räjähti!) monen sosiaaliset taidot sen sijaan tuntuvat olevan hieman hakusessa. 

Introverttikin sen tietää, mutta tietääkö ekstrovertti: Eivät sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot aina osu yhteen ja samaan ihmiseen. Onnea niille, jotka kokevat olevansa täyskymppejä!

Sivuun käännät pääsi, etsit itsehillintää

Hillitte ittes, sillä mitä ne kylälläkin puhuu! En ole kasvanut pohjalaisessa (mielen)maisemassa, joskin olen luonteeltani kyllä varsin rauhallista laatua. Olen silti monesti miettinyt, miten se tapahtuu, tuo itsensähillitseminen, jos nauru tai itku puskee läpi kaikkien suoja-aitojen. Mikä on se mekanismi, jonka voi tarvittaessa napsauttaa päälle? En ole sitä vielä löytänyt.

Minusta parasta huumoria on tilannekomiikka ilman ennakkovalmisteluja ja valmiiksi laadittua käsikirjoitusta. Parasta naurua on se, joka esteettä hytkyy vatsanpohjassa ja tuo vedet silmiin. Sellaista, jonka tietää väärässä tilanteessa olevan sopimatonta, mutta itseään ei vain pysty hillitsemään. Käy niin kuin Juha Vainion itkettävän kauniissa laulunsanoissa: ”…mutta katseemme kun kohtaa, silloin mitään mahda et − vaikka häpeät, niin naurat, että aivan täriset.” Jaettu kokemus ja samanlainen onni.

En muista, milloin olisin viimeksi nauranut noin, mutta muistan, miltä hervoton puuska tuntuu navan seudulla. Äkillisesti kipeytyneet vatsalihakset kiristävät kuin jumpan jäljiltä. Sisällä jotenkin poreilee. Usein tulee vielä pienempiä jälkijäristyksiä. Sitten mieli on hyvä jonkin aikaa.

Ihmistä itkettää koko elämä, syntymästä kuolemaan. Kyyneleet eivät vuoda vain murheesta. Minussa esimerkiksi Sibeliuksen Finlandia saa aikaan jotain selittämätöntä enkä pysty estämään kyyneleitä, vaikka kuinka ajattelisin, että "ihmiset näkevät”.  Suosikkielokuvani olen nähnyt kahdesti elokuvateatterissa, minkä jälkeen päätin, ettei koskaan enää. Pelkäisin vieressä istuvan tuntevan, että en lakkaa tärisemästä. Vaikka itkun jälkitunnelma on erilainen, väsynyt, jotenkin loppuun puristettu, niin fyysisesti se tuntuu samassa paikassa kuin nauru.

Olen ihmetellyt, miksi televisiossa pätevät eri säännöt tavallisille ja julkisuuden henkilöille. Kun tavallinen ihminen itkee vuolaasti kuunnellessaan läheisensä hänelle omistamaa laulua, sitä pidetään aitona ja rohkeana tunteenilmauksena. Kun julkisuuden henkilö pyyhkii kyyneleitään lähes vastaavassa tilanteessa, se saa koko mediaväen ja ne tavalliset ihmiset irvailemaan kaikin keinoin ja syyttämään tätä yleisön kosiskelusta. Olisiko tässä kansalaisaloitteen paikka? Pitäisikö julkisuuden henkilöitä varten saada aikaan laki, joka kieltää itkemisen televisiossa? Miksei meille käy se, että ”Ihmisen itku on hänen kaunein oikeutensa” (Jacques Delille 1738−1813)?


PS. Mahtaako olla aihetta itkuun, kun tänään julkistetusta hallitusohjelmasta kerrotaan konkreettisemmin. Neuvottelijathan ovat koko ajan toistaneet, kuinka "kipeitä" leikkauksia on tulossa.

Itsehillintä − päälle päin tyyni kuin järvenpinta
mutta entä pinnan alla?






Violetinsävyisen järvimaiseman on kuvannut ystäväni Sirpa.