Viime aikoina suomalaismediassa velloneesta kohusta voisi
päätellä, että maailman parasta musiikkia on nyt punk. En ole katsonut
euroviisuja vuosikausiin enkä katso nytkään tätä monipäiväiseksi venähtänyttä
laulukisaa. Punkista en myöskään piittaa. Sinänsä myönteistä on se, että
näinkin ihmisiin voidaan vaikuttaa ja samalla panna mieltymyksiä uusiksi.
Olen niin sanoakseni passiivinen musiikinkuuntelija: käyn hyvin harvoin konserteissa, en osta levyjä enkä seuraa television uusien yrittäjien
laulukilpailuja. Radion parasta antia on kanava, jolla musiikki- ja
puheohjelmat vaihtelevat. Nonstop-kanavaa en jaksa kuunnella. Kaikesta huolimatta musiikki on päässyt ravistelemaan myös minun asenteitani.
Varmaan aika monen ihmisen musiikkimaun rajat sulkeutuvat juuri
punkin ja myös oopperan alueella. Jos ei kiinnosta, ei kuunnella. Toisaalta
tiedän myös ahtaasti ajattelevia ihmisiä, joille ooppera on ainoaa oikeaa
musiikkia. Eri musiikkilajeja esittelevä tv-formaatti Tähdet, tähdet osoitti jo
ensimmäisenä kautenaan viime keväänä, että näitä rajoja voi siirtää kauemmaksi ja
jopa avata kokonaan.
Varsinkin elitistiseksi (toisaalta myös tylsäksi) mielletty
ooppera tuntuu saaneen ohjelman myötä uusia ystäviä. Tänä vuonna nuori ja komea
Waltteri Torikka teki suuren palveluksen edustamalleen genrelle. Häntäkin hätkähdyttävämmän
vaikutuksen minuun teki paksulettinen hevimies Jarkko Ahola, jonka tulkitsema aaria Nessun Dorma oopperasta Turandot sai kylmät väreet kulkemaan. Niin käy joka kerta. Siis yhä.
Tutustuminen Aholaan oli päättyneen kauden hienoin ja mullistavin
kokemus. Ennen ohjelmaa en tiennyt hänestä mitään. No, muistin nähneeni lehtikuvassa. Tunnustan myös, ettei hänenkään oma lajinsa soi
suloisesti korvissani. Sen sijaan minut valloitti hänen monipuolinen
osaamisensa ja upea äänensä. Hienoa, että sai tämänkin kokea.
