tiistai 14. helmikuuta 2023

Oman väen kesken

MM-kisojen luulisi olevan eri maiden väliset kilpailut, mutta hiihdossa näyttävät kisaavan vain norjalaiset keskenään. Katsojan näkökulmasta ampumahiihtokin uhkaa tämän vuoksi jo menettää kiinnostavuuttaan. Lähdöstä maalisuoralle toistuu aina sama tylsä näytelmä, ja tulosluettelossa kymmenen ensimmäisen nimen joukossa jopa puolet saattaa kuulua norjalaisille.

Eipä ole viime aikoina tarvinnut harmitella erityisesti huolettomia ranskalaisia hiihtäisivät ensin maaliin asti, ennen kuin tuulettavat varmana voittoaan. Perässä tulevan olisi niin helppo käyttää heikko hetki hyväksi ja sujuttaa suksensa ohi.

Sen lisäksi, että norjalaiset ovat jostain löytäneet ehtymättömän menestyksen lähteen, kilpailusysteemi tarjoaa heille kaikki muutkin edut. Pääsee lähtemään ensimmäisenä, eikä kukaan töppyröi edessä. Alkupään parhaat vievät kerta toisensa jälkeen palkintorahat ja pistesijoitukset, eikä lopuille jää käteen yhtään mitään.

Kuin ehkä katkennut sauva. Hämmästyttävää, etteivät nykyajan parhaimmatkaan välinevalmistajat ole vielä onnistuneet kehittämään kilpahiihtoa kestäviä sauvoja.

Pakostikin miettii, mikä saa kymmenet huonoimmin menestyvät osallistumaan kisoihin kerta toisensa jälkeen, vaikkei heillä ole mitään mahdollisuuksia. Koska kilpailija sen itsekin tietää, minkä voimalla hän aina vain jatkaa? Hiihdon hurman ja ampumisen autuuden?

Penkiltä katsojaa kummastuttaa myös se, miten eriarvoisesti ampumahiihdon eri kilpailumuotojen sisällä ohilaukauksesta rangaistaan: voi joutua kiertämään noin 20 sekunnin sakkoringin tai saada minuutin kestävän aikasakon. Minuuttia, useammasta puhumattakaan, harva enää hiihtämällä ottaa kiinni paitsi norjalainen. Jälleen suositaan niitä parhaita, ja varsinkin loppupään epäonnisimmat hipsivät maaliin sitten joskus ajan tuolla puolen. Lähinnä mitalisijoista innostuvat katsojat alkavat kaikota kanavilta viimeistään kahdenkymmenen nopeimman tultua maaliin.

Lajihan voisi yrittää lisätä kenties useampien mahdollisuuksia muuttamalla esimerkiksi takaa-ajokilpailun järjestyksen päinvastaiseksi: matkaan lähtisikin ensin se loppupää ja kärki viimeisenä. Saisivat parhaatkin joskus joutua odottamaan vuoroaan ja näyttää, miten sitten kulkee.

Missä meneekään se raja, että tavallisesta urheilijasta tulee huippu-urheilija? Voiko olla huippu-urheilija ihan vain omassa porukassa kotimaassa? Luultavasti useimmat mieltävät sanan tarkoittavan lajissaan maailmanlaajuisesti erinomaisesti menestynyttä urheilijaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sanaa voidaan Suomessa käyttää jo paljon ennen senkaltaista menestystä, mikäli on uskominen erään Ylen ohjelmasarjan mainoslausetta. 

tiistai 7. helmikuuta 2023

Veden varassa

Luonto sekä kokee että aiheuttaa koko ajan muutoksia, mullistuksia ja menetyksiä. Se on muuttunut jo siitä, kun BBC:ssä ryhdyttiin kaksikymmentä vuotta sitten kuvaamaan suurenmoista luontodokumenttisarjaa planeetta Maasta. Vuonna 2006 valmistuneessa sarjassa kuljetaan navalta navalle, merten syvyyksistä vuoristojen rinteille, aavikoilta viidakoiden syliin.

Paikasta riippumatta elämän edellytyksiin kuuluu vesi. Wikipedian mukaan maapallon vesivaroista peräti 97 prosenttia on juotavaksi kelpaamatonta suolaista merivettä. Jäljelle jäävästä vaivaisesta 3 prosentista makeaa vettä jopa 77 prosenttia on kiinni jäätiköissä ja 22 prosenttia maa- ja kallioperässä. Vain noin 1 prosentti maailman makeasta vedestä on helposti hyödynnettävissä järvissä, joissa ja tekoaltaissa. Sitä prosenttia on nyt jakamassa 8 miljardia ihmistä.

Veden varassa paitsi eletään myös kuollaan.

Viisas ihminen tekee myös tyhmiä tekoja. Artikkelin (Yle 26.1.2023) mukaan Los Angelesissa haluttiin sata vuotta sitten eroon tulvista betonoimalla (!) jokien pohjat ja pientareet, niin että tulvavesi laskee suoraan mereen. Sittemmin kaupunki on tämän vuoksi kärsinyt pitkäaikaisista kuivuusjaksoista, joskin myös rankkasateiden aiheuttamista tulvista. Kuiva maa ei pysty imemään vettä, minkä vuoksi pohjavesivarannot ehtyvät. Kaupunki joutuu tuomaan 60 prosenttia vedestään muualta 10 miljoonan ihmisen tarpeisiin.

Jokien luonnollista, mutkitellen etenevää kulkua on peukaloitu myös Luoteis-Englannin Järviseudulla, jota toimittaja Simon Reeve esittelee kiertomatkastaan tehdyssä dokumenttisarjassa. Carlislen alueella suoriksi oikaistut joet aiheuttavat sielläkin tulvia, joiden estämiseksi jokia on nyt alettu ennallistaa.

Ihminen viisaudessaan arvelee kai tietävänsä senkin, että maapallo kestää nurisematta lukemattomien maanalaisten tunnelien rakentamisen, jo tehtyjen ja vielä tekemättömien.

Siirryttäessä tulva-alueilta toiseen ääreen aavikoille luontoa muokanneet ihmiset ovat enimmäkseen kaikonneet ja jäljellä ovat sitkeimmät eläimet.

Kuinka paljon tukalammiksi paikoiksi nuo liki vedettömät elinalueet ovat mahtaneet käydä BBC:n sarjan valmistumisen jälkeen? Jo tuolloin sarjassa esiteltyjen hietakyyhkyn ja kovakuoriaisen päivittäiset vedenhakumatkat olivat karua kertomaa.

Kun hietakyyhkyn poikaset ovat kuoriutuneet, naaras jää niiden luokse ja uros lähtee vedenhakuun. Jos olisi kyse ihmisistä, lähtijä olisi nainen.

Dokumentissa vedenottopaikka sijaitsee 100 kilometrin päässä, missä hietakyyhkyuros kerää vettä rintahöyheniinsä samalla kun yrittää vältellä petolintujen hyökkäyksiä. Kun on aika lähteä paluumatkalle, veden osuus vastaa neljäsosaa linnun koko painosta. Koska poikaset eivät selviä kahteen kuukauteen itsenäisesti, uroksen on tehtävä sama urakka päivittäin niiden pitämiseksi hengissä.

Linnut on toki luotu lentämään, eikä 100 kilometriä ainakaan ilman ylimääräistä vesilastia välttämättä tunnu missään. Entä tunteeko rengastetuksi joutunut jalkapannan, joka ei kuulu sen luonnolliseen elämään. Vapaa kuin taivaan lintu onkin ihmisen pakottamana päätynyt kahlehdittuna elinikäiseen seurantaan.

Maailman vanhimmaksi sanotulla Namibin aavikolla sataa vuodessa keskimäärin 10 millilitraa. Ääriolot ovat tehneet siellä elävästä kovakuoriaisesta todellisen kestävyysurheilijan: saadakseen vettä sen on aamuisin kiivettävä jopa 300 metriä korkeiden hiekkadyynien huipulle. Kun mereltä saapuva kostea ilma ja aavikon kuiva ilma kohtaavat, niiden synnyttämä sumu tiivistyy vesipisaroiksi, jotka kuoriainen voi kätevästi hyödyntää samalla kertaa sekä juoma- että pesuvetenä.

Kovakuoriaiselle matka dyynien laelle vastaa ihmisen kiipeämää matkaa Mount Everestin korkuiselle huipulle kerrottuna kahdella. Jonain päivänä sisukas koppiainen ei enää itse jaksa vaan se huokaa: mulle vesitilkka tuokaa.

Juuri Afrikkaan liittyvät omat ensimmäiset muistikuvani luontoa käsittelevistä kirjoista: Joy Adamsonin kirja elämästä Elsa-leijonan kanssa lienee ollut aikansa hittiteos, sillä nyttemmin voi vain ihmetellä, kuinka niin eksoottinen teos oli eksynyt kaikkien vanhemmille kuuluvien päätalojen ja hietamiesten joukkoon. Melko vaatimattomassa kotikirjastossa oli myös maailman eläimistöä esittelevä kolmiosainen, valtavankokoinen kirjasarja, joka veti vastustamattomasti puoleensa.

Suomalaisten luontosuhdetta pidettäneen yleisesti ottaen vielä melko läheisenä. Mielellään korostetaan varsinkin metsien merkitystä ja luonnossa liikkumisesta saatavia myönteisiä terveysvaikutuksia sekä kehotetaan käyttämään hyödyksi luonnon tarjoamia runsaita antimia. Tai lähdetään muille maille tutkimaan aivan erilaista luontoa: turkoosina hohtavia vesiä, värikylläisiä viidakoita, vaativia vuoristoja.

Niinpä onkin outoa, että puhe luonto-ohjelmien katsomisesta nostaa aina vinon hymyn joko kysyjän tai kysymykseen vastaajan kasvoille. Jokin siinä huvittaa, mutta mikä?

maanantai 30. tammikuuta 2023

Sydän jaksaa yhä lyödä

Niin kauan kuin luen ja kirjoitan, en ole yksin, vaikka kukaan ei olisi seurassani. (Ralph Waldo Emerson)

Sitaatin ajatus lienee tuttu monelle tai sitten yhä harvemmalle. Tällä sitaatilla romaanin Kirjasto Pariisin sydämessä (2021, suom. 2022) kirjoittaja Janet Skeslien Charles kuvaa myös omia ajatuksiaan päähenkilönsä Odilen hahmossa. Kirjasto on Pariisissa vuonna 1920 perustettu Amerikkalainen kirjasto, jossa kirjailija itse on työskennellyt melkein vuosisata myöhemmin.

Romaanissa eletään toisaalta toisen maailmansodan aikaa Pariisissa, toisaalta 1980-lukua Montanan Froidissa Yhdysvalloissa. Kirjailijan mukaan tapahtumat perustuvat todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin osittain muunneltuina. Johtajatar neiti Reeder työtovereineen ”kirjastojen suojelijan” tohtori Hermann Fuchsin myötävaikutuksella pitivät kirjaston toiminnassa koko sodan ajan ja toimivat osaltaan vastarintaliikkeessä.

Kun Odile hakee töihin Amerikkalaiseen kirjastoon, hänen perustelunsa ovat asialliset: ulkoa opeteltu Deweyn luokitusjärjestelmä sekä parhain arvosanoin suoritettu kirjastokurssi. Sen sijaan kysymys lempikirjailijasta saa jännittävässä tilanteessa vastaamaan miten sattuu. Odile valitsee kuolleista kirjailijoista Dostojevskin ja perustelee valintaansa hänen luomallaan hahmolla: ihmisen hengenriistoon syyllistynyt Rikoksen ja rangaistuksen (alkuteos ilm. 1866) Raskolnikov kun ”ei ole ainoa, joka haluaisi kalauttaa jonkun hengiltä”.

Jo 1870-luvulla kehitetystä Deweyn kymmenluokitusjärjestelmästä romaanissa on käytetty nykyisin käytössä olevaa eikä vuonna 1939 sovellettua. Tässä yhteydessä Dewey vie ajatukset aivan toisaalle, oranssiturkkiseen, Iowassa Spencerin pikkukaupungissa 1988 pelastettuun kissanpentuun. Vicky Myron kertoo kirjassa Kirjastokissa (2008), kuinka palautusluukkuun jätetystä melkein vastasyntyneestä pennusta tuli 19 vuoden ajaksi kirjaston asukas ja yhteisövaikuttaja.

Kissan koko nimeksi annettiin Dewey Readmore Books. Yksi nimi kirjastoväelle, yksi lapsille, yksi kaikille. Sen voi lukea myös kysymyksenä Do we read more books?

Alun lausumasta puolestaan tulee mieleen Vihervaaran Anna, tuo L. M. Montgomeryn luoma (alkuteos ilm. 1908) ikuinen haaveilija, taivaanrannan maalari, tarinoiden keksijä, tuleva opettaja. Hänelle ei tuota vaikeuksia siirtyä mistä tahansa käsillä olevasta askareesta unelmoimaan toiseen todellisuuteen, jossa ei koskaan ole yksinäistä tai tylsää.

Vähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi konemaisesti leipäpalastaan tuijottaen suurilla silmillään hellittämättä sinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tämä hermostutti Marillaa entistä enemmän: hänellä oli kiusallinen tunne, että sillä välin kun tuon kummallisen lapsen ruumis istui kastamassa ruiskorppua teehen, hänen sielunsa leijaili mielikuvituksen siivin kaukana tuntemattomissa avaruuksissa.

Anna puolestaan ei voi käsittää sitä, ettei toinen koskaan kuvittele asioiden olevan toisin kuin ne ovat. Silloinhan jää niin paljosta paitsi. Vaikka aina ei saakaan haluamaansa, sitä saa silti haluta ja toivoa.

Jos oma mielikuvitus ei olekaan aivan yhtä lennokas, lukeminen voi nostaa siivettömänkin lentoon.

Kun neiti Reeder Pariisissa joutuu kirjoittamaan tukianomuksia kirjastonsa puolesta, hän haluaisi oikeasti esittää asiansa näin: ”Kirjastot ovat kuin keuhkot”, hän raapusti, eikä kynä ollut pysyä ajatusten vauhdissa. ”Kirjat ovat raitista ilmaa, jonka avulla sydän jaksaa lyödä, aivot pystyvät kuvittelemaan, toivo pysyy elossa.”

Arvovaltaisille päättäjille lähtee kuitenkin toisenlaisia kirjeitä: ”Vastaamme opiskelijoiden tarpeisiin, tarjoamme suurelle yleisölle sen haluamia kirjoja ja teemme sotilaiden eteen kaiken voitavamme. Kaiken kaikkiaan jo se, että tarjoamme jotakin pysyvää ja edustamme ihmisyyttä vahvistavaa toivoa, on arvo sinänsä.”

perjantai 20. tammikuuta 2023

Antaa mennä kun on alamäki

Koulutuksen ja hyvinvointivaltion mallimaana tunnettu Suomi kuulostaa nykyään olevan kovin heikoilla. Koululaiset eivät enää pärjää opinnoissaan eivätkä kansainvälisissä mittauksissa kuten ennen. Opettajat uupuvat ja haluavat vaihtaa alaa. Hyvinvointivaltiossa on pulaa sairaanhoitajista, kun he eivät enää ole jaksaneet motivoitua pelkän sanallisen arvostuksen varassa.

Kaikki tuntuu olevan kiinni rahasta − tai sen puutteesta − silloin, kun etsitään syitä ja ratkaisuja.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM:n) katsauksen mukaan suomalaislasten Pisa-tulokset lähtivät laskuun vuoden 2006 jälkeen. Mahdollisiksi syiksi arvellaan koulutuksen rahoituksen vähenemistä ja sosioekonomisten erojen kasvua. (Helsingin Sanomat 13.1.2023)

Samassa HS:n artikkelissa asiantuntijat lisäävät listaan opettajapulan ja opettajien kadonneen motivaation sekä oppilaiden koulupahoinvoinnin, ahdistuneisuuden ja uupumuksen. Yksi asiantuntija on peräti sitä mieltä, ettei vähentynyt kirjojen lukeminen eivätkä älylaitteet ole vaikuttaneet Pisa-tuloksiin.

Koulutustaso ja oppimistulokset saadaan puolestaan nousemaan opetusalan ammattijärjestö OAJ:n mukaan seuraavin keinoin: tarvitaan toimiva erityis- ja tukiopetus, myös toisen asteen oppilaitoksiin, laadukas varhaiskasvatus, perusopetuksen määrän lisäys sekä korkeakoulupaikkojen lisäys. Sanoissa toimiva, laadukas ja lisäys kuuluu toden totta setelien kahinaa. (Yle 13.1.2023)

Ilmeisesti syystä, että Suomi koulutuksen ja hyvinvointivaltion maineensa hiipuessa pitää vielä lujasti kiinni teknologiaosaamisestaan, tätä ei suurin surminkaan haluta kritisoida (kuten ei myöskään jostain syystä suositun autourheilun ilmastovaikutuksia). Kaiken opetuksen läpäisevässä teknologiahehkutuksessa ei haluta nähdä mitään väärää tai kielteistä. Jo potalla istuvalle pikkulapselle lyödään ruutu käteen viihdykkeeksi, ja siitä jatketaan aina siihen asti, että kotona olevaa vanhusta ”hoidetaan” etänä ruudun välityksellä. Tajutonta elämää.

Vaikka erityisesti sosiaalisen median käyttäjät saattavat toisinaan varsin ponnettomasti huolestua älylaitteidensa aiheuttamasta riippuvuudesta, huoli jää lyhytaikaiseksi. Opetussuunnitelmien laatijat eivät ilmeisesti näe laitteiden käytössä kerta kaikkiaan minkäänlaisia haittoja opettajat sentään joskus. Mitä tiiviimmin teknologiaa saa kytkettyä oppiaineisiin, sen parempi, tunnutaan yleisesti ajateltavan.

Miksei teknologiakeskeinen opetus voi olla yhtä hyvin syynä koulupahoinvointiin, ahdistukseen ja uupumukseen kuin mikä muu seikka tahansa? Pidetäänkö itsestään selvänä, että se kiinnostaa kaikkia tai että kaikki pystyvät sen avulla oppimaan paremmin?

Dokumentissa Memory Games muistikilpailuihin osallistuvat kehittivät muistiaan eri tekniikoin. Joku opetteli kymmeniä piin desimaaleja ulkoa. Onko siinä sitten mieltä tavallisesti riittänee hyvin muistaa niistä kaksi: 3,14.

Toisaalta ulkoa opettelun avulla muisti voi paremmin. Nykyään se voi monella entistä huonommin: miten monesti onkaan tullut todistettua, että ensimmäisenä tartutaan puhelimeen tarkistamaan jotain tietoa sen sijaan, että hetken aikaa yritettäisiin etsiä vastausta muistista.

Lukeminen, kirjoittaminen, matematiikka, liikunta… uhanalaisia taitoja kaikki. Kaikkeen tuntuu käyvän klikkailu verkossa: joidenkin mielestä lukeminen tarkoittaa otsikoiden silmäilyä, ja löydetyn materiaalin kopioiminen ja emojien valitseminen edustaa kirjoittamista. Pelkkä varpaiden heiluttelu puolestaan riittänee liikunnaksi tavallisen terveelle teinille. Mistäköhän liikkumattomuus mahtaa johtua?

Alituiseen ruudun ääressä istuvan teinin väsymys siirtyy jopa hänen koulureppuunsa, jolle on oltava oma paikka täydessä bussissa.

Jokaisena aikakautena kasvuikäiset ovat käyneet läpi murrosikään ja kuhunkin aikakauteen liittyvät omat ahdistuksensa ja epävarmuutensa. Nykyään ilmeisesti nuoruudesta kärsitään vähintään tuplasti. Mistäköhän johtuu? Jatkuvasti puhutaan muun muassa siitä, miten nuoret kipuilevat sosiaalisen median aiheuttamien ulkonäköpaineiden kanssa. Kai se nyt uuvuttaa, jos tuntitolkulla seilaa verkossa vertailemassa itseään muihin.

Jos nuori sitten tarvitsee apua mielenterveysongelmiin, mistäpä muualta sitä tarjotaan kuin verkon sovelluksesta. Ehkä moni kaipaisi enemmän läsnä olevaa ammattiauttajaa ja konkreettista kosketusta.

Yhtäa lailla kuin henkilöstö ja laatu maksavat rahaa, niin maksaa myös jatkuvasti uudistuva teknologia. Välillä sekään ei toimi tai sitä käytetään väärin, myös koulussa.

Kielellisesti teknologia on tunkeutunut oman alueensa ulkopuolelle toisinaan jopa hilpeyttä herättävällä tavalla. Erityisen suosittua näyttää olevan käyttöjärjestelmistä tuttu versiointi 2.0 varsinkin erilaisten hankkeiden nimeämisessä:) Työ 2.0, Ikäruoka 2.0, Yhteiskunta 2.0 -selvitys ja Kampus 2.0 Oulussa. Erään otsikon mukaan Kylmä sota 2.0 on täällä (HS).

Koska teknologia siis on ottanut ihmisen paikan yhteiskunnassa ja ratkaisee omin voimin kaikki ongelmamme, pitäisikö OAJ:n ehdotukset kääntää aivan päälaelleen: olisiko aika koulutuksen ja siihen liittyvän tuen lisäyksen vaatimusten sijaan luopua yleisestä oppivelvollisuudesta kokonaan. Onhan tässä tapauksessa aivan turhaa potkia tutkainta vastaan.